Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
tähän asti olla asiaan osaa ottamatta, näyttääkseen, ettei semmoista liittoa saisi solmia kenenkään muun kuin hänen perheensä kanssa. Hän tarjosi Margareta-tyttärensä suurempain myötäjäisten kanssa kuin mitä March'in kreivi oli luvannut; ja Albanyn herttua, johon ahneus sekä Douglas'in pelko vaikuttivat, ahdisteli pelkurimaista kuningasta koko voimallansa, siksi kun Robert taipui rikkomaan kihlauksen ja naittamaan poikansa Margareta Douglas'ille, jota Rothsayn herttuan oli mahdoton rakastaa. March'in kreiville ei annettu mitään tätä menetystä puolustavaa selitystä, paitsi että kihlaus prinssin ja kreivin tyttären Elisabetin välillä ei ollut vielä saanut parlamentin vahvistusta, jota ennen semmoista sovintoa aina oli lupa jälleen purkaa. Kreivin sydämeen koski tämä hänelle sekä hänen tyttärelleen tehty häväistys kipeästi, ja yleiseen tietty oli että hän mietiskeli kostoa, johon hänen suuri voimansa juuri Englannin rajalla saattoikin hänelle antaa hyvää tilaisuutta.
Sillä välin rupesi Rothsayn herttua, suuttuneena siitä että hänen kätensä sekä sydämensä oli uhrattu valtiollisen juonen tähden, näyttämään vihastustaan omalla tavallansa, sillä että oli huolimatta puolisostaan, ylenkatseella kohteli mahtavaa, vaarallista appeansa, sangen vähän totteli itse kuninkaankin käskyjä, eikä vähääkään setänsä moitteita – tätä hän näet katsoi ilmivihollisekseen.
Keskellä näitä sukunsa keskinäisiä riitoja, jotka myös kaikkiin valtakuntaa koskeviin neuvonpitoihin ja toimiin ulottuivat, tuoden jokapaikkaan kanssansa häilyväisyyden ja eripuraisuuden turmiolliset vaikutukset, oli heikolla Robert kuninkaalla joku aika ollut tukea puolisonsa Annabellan neuvoista. Tällä, joka kuului jaloon Drummond'in sukuun, oli syvä viisaus sekä luja luonne, jolla hän johonkin määrään sai poikansa kevytmielisyyden hillityksi – sillä Rothsayn herttua kunnioitti äitiänsä – ja samoin monessa tilaisuudessa kuninkaallisen puolisonsa häilyväiset päätökset vakautetuiksi. Mutta Annabellan kuoltua oli tää heikko hallitsija aivan kuin ankkureistaan irtipäässyt laiva, joka ajelee sinne, tänne, keskellä vastakkaisia virtoja. Ylimalkaan katsoen voi sanoa, että Robert kuningas hemmitteleväisesti rakasti poikaansa – kunnioitti sekä pelkäsi veljeänsä Albanyn herttuaa, jonka luonne oli niin paljon lujempi hänen omaansa – melkein vaistontapaisella vapistuksella katseli kreivi Douglas'ia – ja epäili uljaan, vaan häilyväisen March'in kreivin uskollisuutta. Mutta hänen tunteensa kaikkia näitä henkilöitä vastaan olivat niin sekanaista ja monimutkaista laatua, että ne aika ajoin näyttivät aivan toisilta kuin mitä todella olivat. Aina sitä myöten, kuka viimeksi oli hänen pehmeään mieleensä vaikuttanut, saattoi kuningas joskus liian hellästä isästä muuttua ankaraksi, jopa tylyksikin – luottavaisesta veljestä epäileväiseksi – hyvänsävyisestä, arvollisesta kuninkaasta ahneeksi ja väkivaltaiseksi. Kameleonin lailla hänen heikko tahtonsa yhä muutteli väriänsä sen lujemman tahdon väriä myöten, jolta hän juuri sillä hetkellä otti neuvoa ja tukea. Ja jos hän tästä neuvon-antajan paikasta luovutti yhden sukulaisistaan, kääntyen toisen puoleen, niin nähtiin sangen usein perinjuurinen muutos kaikissa toimissa, joka asia oli yhtä alentavainen kuninkaan omalle arvolle kuin valtakunnan rauhalle.
Luonnollinen seuraus oli, että katolisen kirkon papisto suuresti sai vaikuttaa tähän mieheen, jonka tarkoitukset olivat niin erin-omaisen hyvät, mutta päätökset niin heiluvaiset. Robertin sydäntä yhä ahdisteli luonnollinen omantunnon vaiva niiden hairahdusten tähden, joihin hän todentodella oli syypää, vieläpä lisäksi tuo kalvavainen pelko kaikellaisten mitättömäin asiain vuoksi, joka on umpi-uskoisen, pelkurimaisen mielen kiusana. Tuskinpa siis on tarvis mainitakaan, että kaikellaiset pappismiehet sangen paljon vaikuttivat tähän heikkoon hallitsijaan, jossa suhteessa kuitenkin myös tulee huomata, että heidän vaikutuksestansa harva mies, jos kukaan, siihen aikaan saattoi pitää itsensä vapaana, vaikka olisi muuten maallisissa asioissa ollut kuinka luja ja vankka. – Me nyt palajamme takaisin tarinaamme tältä pitkältä kierrokselta, jota paitsi tässä nyt kerrottavia tapauksia ei saattaisi selvästi käsittää.
Kuningas, niinkuin sanottu, oli vaivaloisesti kömpinyt sen polstaroidun telttatuolin luokse, joka siihen oli asetettu häntä varten. Hän vaipui siihen suurella tyytyväisyydellä, niinkuin ainakin vetelys, jonka on täytynyt vähän aikaa olla voimain ponnistusta vaativassa asennossa. Hänen näin istuessaan, näytti tään vanhan, hyvän ukon lempeä, kunnian-arvoinen katsanto hyvänsävyisyyttä. Abotti, joka nyt seisoi kuninkaantuolin edessä, näössään matala nöyryys, joka peitti hänen luonnollista ylpeyttänsä, oli ijältään viidennellä kymmenellä, mutta jokainen hius hänen tukassaan oli vielä säilyttänyt alkuperäisen mustuutensa. Terävät kasvoin piirteet ja terävä silmänluonti todistivat millä avuilla tämä kirkon-isä oli päässyt korkeaan paikkahansa hallitsemassansa munkkikunnassa – lisätkäämme siihen vielä myös valtakunnan neuvoskunnassa, jonka asioissa näitä hänen avujansa usein käytettiin. Päämäärä, jota kasvatuksensa sekä totuttu ajatustapansa saattoivat häntä aina silmällä pitämään, oli kirkon vallan ja rikkauden laajentaminen sekä väärä-uskoisuuden hävittäminen; näitä molempia asioita hän koetti edistää niillä keinoilla, jotka hänelle korkeassa arvopaikassaan olivat tarjolla. Mutta hänen oman uskonsa totisuus sekä hänen siveellinen käytöksensä kaikissa tavallisissa tilaisuuksissa tekivät hänet kirkkokuntansa suureksi kunniaksi. Abotti Anselmin pahat puolet, vaikka kyllä ne hänet joskus turmiollisiin, vääriin tekoihin, jopa julmuuksiinkin saattoivat, olivat kenties enemmän hänen aikakautensa ja säätynsä vikoja – hänen hyvät avunsa sitä vastaan olivat hänen omansa.
"Sen perästä mitä nyt olen tehnyt", virkkoi hänelle kuningas, "ja sen perästä kun puheen-alaiset tilukset lahjoitukseni kautta ovat tulleet tuolle luostarille osaksi, olen siis, niinhän te arvelette, pyhä isä, siihen määrään meidän Pyhän Äitimme Kirkon suosiossa, että saatan sanoa itseni sen kuuliaiseksi pojaksi?"
"Aivan niin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Suokoon Jumala, että kaikilla sen lapsilla, voimalliselle salaripin sakramentille tullessaan, olisi yhtä syvä katumus vääristä teoistansa, yhtä harras halu niitä sovittamaan. Mutta näitä sanoja en, armollinen kuninkaani, kuitenkaan puhu Robertille Skotlannin kuninkaalle, vaan ainoasti nöyrälle, jumaliselle, katuvaiselle, Robertille Carrickin kreiville."
"Te ihmeytätte minua, isä", sanoi kuningas. "Varsin vähän on omassatunnossani vaivoja siitä mitä olen kuningasvirkani toimituksessa tehnyt; sillä niissä asioissa noudatan vähemmin omaa mieltäni kuin kaikkein viisaimpien neuvon-antajain neuvoja."
"Juuri siinä se vaara onkin, armollinen kuninkaani", vastasi abotti. "Pyhä Isä paavi kyllä myöntää, että te, armollinen herra, jokaisessa ajatuksessanne, sanassanne sekä teossanne osoitatte itseänne Pyhän Kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Mutta teillä on kavalia neuvonantajia, jotka ainoasti tottelevat oman häijyn sydämensä himoja ja jotka, väärinkäyttäen hallitsijansa hyvänsävyisyyttä ja taipuvaisuutta, ja väittäen että he muka valvovat hänen maallista etuansa, tekevät tekoja, joista tulee suuri vahinko niille teidän eduillenne, mitkä ijät kaikki kestävät."
Robert kuningas ojensi itsensä suoraksi tuolissaan, ja näin sai majesteetillisen näön, joka, vaikka se häntä hyvin kaunisti, hänessä ainoasti harvoin oli nähtävä.
"Abotti Anselm", lausui hän, "jos te käytöksessäni, taikka kuninkaana taikka yksityisenä miehenä, olette huomanneet jotain, mikä semmoista moitetta ansaitsee, kuin teidän sananne viittaavat, niin on teidän velvollisuutenne puhua se suoraan ilmi, ja minä käsken teitä niin tekemään."
"Armollinen kuningas, minä tottelen teidän käskyänne", vastasi abotti kumartaen. Sitten jälleen ojentaen itseään hän lausui kirkollisen korkean arvonsa koko mahtipontisuudella: "Kuulkaa nyt minun suuni kautta mitä lausui Pyhä Isämme Paavi, St. Pietarin perillinen, jolle on sitomisen ja purkamisen avaimet annettuna: Miksi, oi Skotlannin Robert kuningas, et ole Pyhän Anteruksen arkkihiippakuntaan päästänyt Wardlaw'in Henrikkiä, jonka Minä olin siihen paikkaan ehdoittanut? Mitäs sinä suullasi lupaatkaan kuuliaisuutta Kirkolle, vaikka tekosi näyttävät sydämesi häijyyden ja tottelemattomuuden? Kuuliaisuus on parempi kuin lahja."
"Herra abotti", vastasi kuningas tavalla, joka sopi hänen korkealle arvollensa, "tästä asiasta minä hyvin voin olla vastaamatta teille, koska se ainoasti