Kalevala / Калевала. Элиас ЛённротЧитать онлайн книгу.
kuusi vuotta,
seuro seitsemän kesyttä,
karehi kaheksan vuotta
noilla väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla:
vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemän petäjäpuuna,
kannon pölkkynä kaheksan!"
Siitä pistihe sisälle.
Sai emo kysyneheksi:
"Joko ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin Väinämöisen
ja kaaoin kalevalaisen,
loin on merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen,
aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen,
kääntyi kämmenyisillehen;
siitä kyykertyi kylelle,
selällehen seisottihe
meren aaltojen ajella,
meren tyrskyn tyyräellä."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Pahoin teit sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen,
kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen,
Kalevalan kaunihimman!"
Seitsemäs runo
Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,
petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Uip' on vielä yötä kaksi,
kaksi päiveä pisintä.
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi.
Kun ei ole kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika,
voi poika polon-alainen,
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aina aalloissa asua,
veen selällä seurustella.
"Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautime
suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Ellös olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu,
kantoi vanhan Väinämöisen,
viepi tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan