Kalevala / Калевала. Элиас ЛённротЧитать онлайн книгу.

      emoni sitäi parempi,

      oma tietoni ylinnä.

      Jos tahon tasalle panna,

      miesten verroille vetäitä,

      itse laulan laulajani,

      sanelen sanelijani:

      laulan laulajan parahan

      pahimmaksi laulajaksi,

      jalkahan kiviset kengät,

      puksut puiset lantehille,

      kiviriipan rinnan päälle,

      kiviharkon hartioille,

      kivihintahat kätehen,

      päähän paatisen kypärän."

      Siitä läksi, ei totellut.

      Otti ruunansa omansa,

      jonka turpa tulta iski,

      säkeniä säärivarret;

      valjasti tulisen ruunan

      korjan kultaisen etehen.

      Itse istuvi rekehen,

      kohennaikse korjahansa,

      iski virkkua vitsalla,

      heitti helmiruoskasella.

      Läksi virkku vieremähän,

      hevonen helettämähän.

      Ajoa suhuttelevi.

      Ajoi päivän, ajoi toisen,

      ajoi kohta kolmannenki.

      Jo päivänä kolmantena

      päätyi Väinölän ahoille,

      Kalevalan kankahille.

      Vaka vanha Väinämöinen,

      tietäjä iän-ikuinen,

      oli teittensä ajaja,

      matkojensa mittelijä

      noilla Väinölän ahoilla,

      Kalevalan kankahilla.

      Tuli nuori Joukahainen,

      ajoi tiellä vastatusten:

      tarttui aisa aisan päähän,

      rahe rahkehen takistui,

      länget puuttui länkilöihin,

      vemmel vempelen nenähän.

      Siitä siinä seisotahan,

      seisotahan, mietitähän…

      vesi vuoti vempelestä,

      usva aisoista usisi.

      Kysyi vanha Väinämöinen:

      "Kuit' olet sinä sukua,

      kun tulit tuhmasti etehen,

      vastahan varattomasti?

      Säret länget länkäpuiset,

      vesapuiset vempelehet,

      korjani pilastehiksi,

      rämäksi re'en retukan!"

      Silloin nuori Joukahainen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Mie olen nuori Joukahainen.

      Vaan sano oma sukusi:

      kuit' olet sinä sukua,

      kuta, kurja, joukkioa?"

      Vaka vanha Väinämöinen

      jo tuossa nimittelihe.

      Sai siitä sanoneheksi:

      "Kun liet nuori Joukahainen,

      veäite syrjähän vähäisen!

      Sie olet nuorempi minua."

      Silloin nuori Joukahainen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Vähä on miehen nuoruuesta,

      nuoruuesta, vanhuuesta!

      Kumpi on tieolta parempi,

      muistannalta mahtavampi,

      sep' on tiellä seisokahan,

      toinen tieltä siirtykähän.

      Lienet vanha Väinämöinen,

      laulaja iän-ikuinen,

      ruvetkamme laulamahan,

      saakamme sanelemahan,

      mies on miestä oppimahan,

      toinen toista voittamahan!"

      Vaka vanha Väinämöinen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Mitäpä minusta onpi

      laulajaksi, taitajaksi!

      Ain' olen aikani elellyt

      näillä yksillä ahoilla,

      kotipellon pientarilla

      kuunnellut kotikäkeä.

      Vaan kuitenki kaikitenki

      sano korvin kuullakseni:

      mitä sie enintä tieät,

      yli muien ymmärtelet?"

      Sanoi nuori Joukahainen:

      "Tieänpä minä jotaki!

      Sen on tieän selvällehen,

      tajuelen tarkoillehen:

      reppänä on liki lakea,

      liki lieska kiukoata.

      "Hyvä on hylkehen eleä,

      ve'en koiran viehkuroia:

      luotansa lohia syöpi,

      sivultansa siikasia.

      "Siiall' on sileät pellot,

      lohella laki tasainen.

      Hauki hallalla kutevi,

      kuolasuu kovalla säällä.

      Ahven arka, kyrmyniska

      sykysyt syvillä uipi,

      kesät kuivilla kutevi,

      rantasilla rapsehtivi.

      "Kun ei tuosta kyllin liene,

      vielä tieän muunki tieon,

      arvoan yhen asian:

      pohjola porolla kynti,

      etelä emähevolla,

      takalappi tarvahalla.

      Tieän puut Pisan mäellä,

      hongat Hornan kalliolla:

      pitkät on puut Pisan mäellä,

      hongat Hornan kalliolla.

      "Kolme on koskea kovoa,

      kolme järveä jaloa,

      kolme vuorta korkeata

      tämän ilman kannen alla:

      Hämehess' on Hälläpyörä,

      Kaatrakoski Karjalassa;

      ei ole Vuoksen voittanutta,

      yli käynyttä Imatran."

      Sanoi vanha Väinämöinen:

      "Lapsen tieto, naisen muisti,

      ei ole partasuun urohon

      eikä miehen naisekkahan!

      Sano syntyjä syviä,

      asioita ainoisia!"

      Se on nuori Joukahainen

      sanan virkkoi, noin nimesi:

      "Tieän mä tiaisen synnyn,

      tieän linnuksi tiaisen,

      kyyn viherän käärmeheksi,

      kiiskisen ve'en kalaksi.

      Rauan tieän raukeaksi,

      mustan mullan muikeaksi,

      varin veen on vaikeaksi,

      tulen