Omantunnon mato. Anzengruber LudwigЧитать онлайн книгу.
ajatella, mikä kaikkien meidän vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.
TORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!
NYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen opetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?
TILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle.
Isäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)
TILTA. Päivää!
NYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! – Näytätpä sinä terveeltä ja reippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa ja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja kuitenkin siivona pysyt!
TILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!
(Menee kiireesti ulos.)
NYKÄNEN. Hyvä tyttö – ei voi muuta sanoa – oikein se on hyvä tyttö, lanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös heti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko – oikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin kulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas aijoinkaan sanoa sinulle! – Niin – koska me nyt olemme kahden kesken, niin – (nousee) Aapeli – (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä yritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!
(Täyttää kuppinsa.)
TORKKOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
NYKÄNEN (Istuutuu ryypätessään). Tarkoitan vaan, että tuota kirjaa helvetistä, sitä saat vielä toistaiseksi koreasti varoa lukemasta! Minulla on kyllä sinusta tarkempi vainu, kuin luuletkaan. Tosin sinä äsken sanoit voivasi paremmin. Vaan se ei ole totta, Aapeli, äläppäs valhettele nyt, kun olemme kahden kesken, älä valhettele, kuuletko! Sinä voit paljoa huonommin kuin eilen, ettäs sen nyt tiedät.
TORKKOLA. En sitä kiellä. Ja jos päinvastaista puhuin, niin vain Taavetin takia sen tein, jotta hän pysyisi levollisena ja olisi torumatta. Mutta siihen voit luottaa, että sisällisesti voin paljon paremmin kuin ennen, sillä sielultani en ikinä ole ollut niin terve kuin nyt.
NYKÄNEN. Jumala suokoon, että niin hyvin olisi! Suokoon Jumala, ettei se taaskin ole vain mielikuvitusta! (Nousee). Sanonko sinulle, Aapeli, miksi et voi jaksaa paremmin? (kaataa kuppiinsa).
TORKKOLA. Niin, sanoppas!
NYKÄNEN. Sinulta näet puuttuu se oikea katuvaisuus! (istuutuu ja ryyppää) Se oikea katuvaisuus!
TORKKOLA. Se on vale, se!
NYKÄNEN. Ei, kyllä se niin on kuin sanon: sinulla ei ole sitä oikeaa katuvaista mielialaa.
TORKKOLA. Sehän merkillistä on!
NYKÄNEN. Niin, sinä kai uskot, että se sinulla on. Vaan näetkös, sama se on ero hurskaudella ja hurskaudella ja katuvaisuudella ja katuvaisuudella, kuin hajuvedellä ja viinalla. Toinen kelpaa vaan komeillaksesi sillä, toinen lämmittää vatsaa ja vahvistaa ruumista! (Nousee taas). Aapeli, kirjoitettu on; "ken minua seurata tahtoo."
TORKKOLA. "Hän ottakoon ristinsä ja" —
NYKÄNEN. Ei se niin ollut.
TORKKOLA. Eikö ollut? No kernaasti minun puolestani.
NYKÄNEN. Kyllähän, tietysti, niinkin on kirjoitettu. Vaan en minä sitä aikonut sanoa. Sillä ristisi sinä kyllä jo olet ottanut, niin että se asia on selvä. Mutta kirjoitettu on myöskin: "ken minua seurata tahtoo, hän omaisuutensa luotaan heittäköön ja upottakoon sen meren syvyyteen."
TORKKOLA. Tahtoisitko sinä ottaa taloni niskaasi ja kantaa sen järveen?
NYKÄNEN. En. Sillä kirjoitettu on: "Hän upottakoon sen meren syvyyteen ja jakakoon köyhille."
TORKKOLA. Se ei ole totta. Semmoista ei ole voitu kirjoittaa.
NYKÄNEN. Miksikäs ei?
TORKKOLA. Sillä jos minä sen "upotan meren syvyyteen", joutuu se kalojen, eikä köyhien ruoaksi, ymmärtänet.
NYKÄNEN (Nousee taas). Oli, miten oli, mutta niin kirjoitettu on.
TORKKOLA. Loruja! Eihän pipliassa toki tyhmyyksiä puhuttane!
NYKÄNEN. Miks'ei? – Kun minä sanon, niin se on niin.
TORKKOLA. No, olkoon sitte, ja ymmärrä sinä se parhaasi mukaan. Minä puolestani olen liian tyhmä semmoiseen.
NYKÄNEN. (Istuutuu ja puhuu). Konstikos sitä on ymmärtää. Kuvannollisestihan se on sanottu, ymmärtänet. Ja tarkotus on, että jos tahdot saada asiasi selviksi herrasi kanssa, niin täytyy sinun vapautua kaikesta, joka sitoo ajatuksesi ajallisiin asioihin – ja sen tähden lahjottaa pois maalliset tavarasi ja jakaa ne köyhille.
TORKKOLA. Eiköhän herramme pyytäne vähän liikoja. Eihän se lainkaan hyödyttäisi köyhiä, niin vähän sitä kaikessa tapauksissa jokaisen osalle tulisi. Ja muutenkin olisi sääli kaunista taloani.
NYKÄNEN. Eihän sinun tarvitse sitä palasiksi lohkoa. Kunhan teet yhdelle ainoalle vaivaiselle sen hyvän työn ja lahjoitat hänelle talon ja annat hänen ottaa se vastaan kaikkien muiden sijassa, niin se on vallan yhtä hyvä. Pääasia on, että sen teet. Eikä sinun tarvitse etäältä etsiä. Ei, täällä, aivan läheisyydessäsihän on kokonainen perhe köyhiä vaivaisia, joilta, paitsi yleistä, kristillistä lähimmäisen rakkautta, liikenee sangen paljon sukulaisrakkauttakin sinua kohtaan. Minä tarkoitan itseäni ja vaimoani ja viittä lastani. Me kyllä hoivaisimme ja hoitaisimme sinua niin hyvin niin kauvan kuin elät ja kuoltuasi rukoilisimme jumalalta ijankaikkista autuutta sinulle. Sen me tekisimme.
TORKKOLA. Niin, kyllähän sinä siinä sekä vilpittömästi että kristillisesti ajattelet ja puhut. Eikä sinun sen asian takia tarvitse ensinkään pokkuroida. Sillä olen minäkin sitä ajatellut, olenpa niinkin. Mutta sitä vaan viimeisiin saakka koettaa välttää joutumasta muitten elätettäväksi, kun näkee, millaiset olot ihmisillä saattaa olla omien lastensakin luona. Ei ole hauskaa elää armoilla, kun ei ensinkään tarvitseisi! No, kyllähän minä luulen, että te hyvästi hoitaisitte minua, en minä sen tautta sitä asiata välttele. Mutta voitko mainita yhtäkään ihmistä koko paikkakunnalla, joka sillä tavalla tekisi?
NYKÄNEN. Aapeli, tee sinä niinkuin itse tahdot. Ja välitä viis siitä, mitä muut ajattelevat ja sanovat. Mitä he sinua liikuttavat? Ajattele sitte ennemmin meitä, jotka olemme sinua lähimpinä. Ajattelehan, miten meistä olisi kauheata tulla taivaaseen tietäen, että meidän on ollut pakko jättää sinut tänne matoiseen maailmaan syntiin ja kurjuuteen. Ajattele ijankaikkista menestystäsi, Aapeli, ja tee se niin kauvan kuin sinulla vielä armon aikaa on ja anna muiden itsestään huolehtia ja helvettiin joutua, jos mieli tekee.
TORKKOLA. Niin, kernaasti minun puolestani. Kunhan he sitten olisivat pilkkaamatta minua aina ja alituisesti siitä, että autuuteni kävi minulle niin kalliiksi. Minä, näetkös, tahtoisin mielelläni olla varma siitä, että se myös kannattaa. Sillä, ajatteles, jos muut eivät olisi rahtuistakaan minua paremmat? Ajatteles, jos minä en olisikaan niin rutisyntinen, kun niiksi tullaan!
NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Ja vielä häntä kysyykin! Sinä kysyt, oletko sinä syntinen. Ole kysymättä sitä, sinä vähemmin kuin kukaan muu. Sillä sinä olet syntinen, Aapeli, vieläpä aika tavalla (Täyttää kuppinsa). Ja sinä vielä kysyt, oletko sinä syntinen?! Ajatteleppas sitä myllärin Leenaa, joka monta vuotta sitten luonasi palveli, siihen aikaan kuin minun sisar-raukkani, jonka kanssa sinä olit naimisissa, vielä eli. Jumala hänen sieluansa armahtakoon. – Ajattele Leenaa. Hän oli lumirakeinen, jonka sinä paisutit vyöryksi ja vieritit synnin kaltevaa pintaa alas, aina tulikuumaan helvettiin asti. Ja jumala ties, kuinka monta muuta syntistä sielua hän, sinun syntisi takia, on laahannut mukaansa kuolemaan ja kadotukseen. Ei ole hänestä koskaan mitään kuultu sen koommin kuin hän täältä lähti.