Kunnanlapsi. Marie von Ebner-EschenbachЧитать онлайн книгу.

      Tultuaan takaisin majaansa, paneutui hän maata ja näki unta kauniista paidasta, jonka Vinska oli hänelle ommellut ja jonka muuan kookas, tummiin vanginvaatteisiin puettu ja peitetyin kasvoin kulkeva nainen koetti riistää hänen käsistään. Tuo kuva seurasi häntä yhä edelleen, ja katsoessaan kuuvaloisina öinä yhtäkkiä hautausmaan muureille, näki hän sen ilmestyvän sumusta ja usvasta ja liitävän pitkin hohtavaa muuria ohitse. Pavel tuijotti näkyyn kauhistuneena ja ajatteli itsekseen: "Äitini on luultavasti kuollut ja ilmestyy nyt minulle".

      Vinskalle hän ei kertonut mitään koko asiasta, eikä olisi saanut siihen tilaisuuttakaan. Tyttö oli hänelle epäystävällinen, vilkasi aina Pavelin kotiin tullessa hänen käsiinsä sanoen pisteliäästi: "Kiitos sulista!" – ja väistyi happaman näköisenä hänen tieltään. Poika huomasi ettei heidän välinsä selviäisi ennenkuin hän oli tehnyt tytön tahdon mukaan, ja niin hän päätti toteuttaa tuon lapsekkaan toivomuksen, varsinkin kun se näytti niin tuiki helpolta. Miladan lähdöstä asti oli näet linnan puutarhanportti ollut jälleen avoinna aamusta iltaan ja vanha riikinkukko tepasteli pitkin päivää lukemattomia kertoja siitä ohitse.

      Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" – Sen näet heti, ajatteli poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi – tosin jonkun verran hermostuneesti – ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi. Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa silmää…

      Silloin poikaa alkoi pelottaa… Hän tarttui molemmin käsin linnun pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan, johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin jaloin – kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota. Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli hän ollut tuntevinaan paroonittaren.

      Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen, pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan, pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.

      Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa? En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.

      Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. – Ottakaa kiinni? Oliko se heidän asiansa?.. He olivat mielestään ansiokkaita puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.

      Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään. Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia, ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?" kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen… Kenen? Sitä ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen sydäntään.

      Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

      Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan joku kalpea kuolonkäsi… Siellä oli suuri kaappi, samallainen kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia, josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.

      Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten, oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään seurasi – opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin Pavelin huomiota.

      "Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka paroonittaren valitsemista helpottaakseen.

      "Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.

      Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä