Kunnanlapsi. Marie von Ebner-EschenbachЧитать онлайн книгу.
tai moitettakin purevampi mielistely. Ainoastaan Peter vaikeni tähystellen tarkkaavasti muuatta lintua, joka oli Vinskan lähestyessä lähtenyt lentoon pappilan puutarhanportin pylvään päältä. Tyttö häipyi pian kirkonoven luona seisovaan ihmisjoukkoon. Pojat seurasivat jälessä ja Pavel kuuli muutaman sanovan toiselle:
"Haluaisinpa tietää mistä Virgilin tapainen vanha vääräsäärinen ukonkutale on saanut noin kauniin tyttären."
Puhuteltu veti suutaan hymyyn: "Ja minä puolestani", vastasi hän, "haluaisin tietää mistä tuon ukonkutaleen tytär on saanut niin kauniit vaatteet."
Oli kuitenkin yksi, joka ei ollut huomannut noita kauniita vaatteita eikä koko Vinskasta muutakaan kuin hänen jalkansa tai oikeammin saappaansa. – Se oli Pavel. Puoleksi unohtunut, suuren ilon ja katkeran surun muisto oli taas herännyt hänen sielussaan, ja hän muisteli sitä hitaalla, itsepintaisella tavallaan.
Kuu Vinska häntä haukkui, lopetti hän tavallisesti seuraavilla sanoilla: "Ja tyhmä sinä olet, tyhmeliini, tyhmin koko kylässä!" Pitkiin aikoihin eivät nuo sanat olleet vaikuttaneet häneen mitään, vasta viime aikoina olivat ne alkaneet harmittaa ja hänestä tuntui kuin niissä olisi ollut jonkun verran totta. "Tyhmä", mutisi hän raapaisten otsaansa, – "vaan en kuitenkaan niin tyhmä, kuin tuo tytönriekale luulee." Ei kuitenkaan niin tyhmä, että hänen mielestään olisi tykkönään hävinnyt muisto siitä, mitä oli tapahtunut vuosi sitten, ja ettei jo silloin herännyt epäluulo voisi leimahtaa uudelleen kahta voimakkaampana.
Jumalanpalvelus kesti kauvan. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun laulu ja soitto vihdoin taukosi ja ihmisjoukko suoltautui kirkosta ulos yhtä kiireisesti kuin äsken sisään. Pavel tähysteli sitä yhtä, vaan ei saanut häntä näkyviinsä edes silloinkaan, kun kansanjoukko jo oli hajaantunut ja osa ympäröi markkinakojua, toinen osa harvoin, helposti tarkastettavin ryhmin astui pitkin kyläkatua. Vinska oli kuin kadonnut, ja hänen kanssaan Peter.
Messun jälkeen olisi Pavelin pitänyt mennä kotiin ajamaan Virgilin kanssa karjaa laitumelle, mutta nyt se ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän kuleksi lähiseudun metsässä ja vainioilla hakien Vinskaa. Raivonsekainen levottomuus riehui hänen rinnassaan ja vihdoin alkoi nälkäkin ahdistaa.
Illemmalla hän tuli kapakan luo, jonka ulkopuolella pidettiin hauskaa elämää. Juopot lauloivat, pojat löivät painia, pikkutyttöjä hyppi piirissä symbalin ja viulujen mukaan, joiden ääni tunkeutui avoimesta ovesta kadulle. Uteliaat joukot piirittivät tanssituvan ikkunoita, katsellen mitä sisässä tapahtui ja viskellen kompasanojaan. Pitkällisen taistelun jälkeen vallotti Pavel vihdoin itselleen paikan heidän keskuudessaan ja näki tanssivien parien pyörivän hämyisessä, niukasti valaistussa huoneessa. Aivan lähellä sitä ikkunaa, jonka ääressä Pavel seisoi, pyöritteli Peter Vinskaa. Hän näytti olevan jo hyvässä nousuviinassa, oli heittänyt takin päältään ja sen mukana ylhäisen käytöksensäkin. Peter paitahihasillaan oli yhtä jokapäiväinen ilmiö kuin mikä renginretus tahansa.
Vinska, hänen käsivarteensa nojautuneena ja katse häveliäästi alas suunnattuna, karahti tulipunaiseksi sanoista, joita Peter hänelle kuiskasi, ja suudelmista, joita hän häneltä ryösti.
Tämän nähdessään unohti Pavel nälkänsä – hänen maltittomuutensa haihtui erään toisen, raivoavan, hänelle käsittämättömän tuskan tieltä. Hän vääntelihe kuin peto häkissä ja kurkustaan tunkeusi kamala mylvinä.
Ympärillä seisovat pelästyivät ja hänet työnnettiin syrjään, eikä hän vastustellutkaan, vaan hiipi alkavassa hämärässä hitaasti tiehensä kolkkoa kotiaan kohti. Mökistä loisti häntä vastaan harvinainen valo: palava kynttilä. Se oli asetettu ikkunanlaudalle ja sen valossa istui tuvan penkillä Virgil vaimoineen, välillään lautasellinen paistia ja viinapullo. Vanhukset olivat hyvällä tuulella, istuivat, söivät ja joivat. Pavel katseli heitä hetkisen pihalta, kääntyi sitte ympäri ja astui alas mökin kohdalla olevan solatien suulle, jossa oikasihe pitkäkseen sisäänkäytävän kuluneille tiiliportaille, päätään ovea vasten varaten.
Siten olisi hänen pakostakin herääminen Vinskan kotiintullessa, vaikkapa sattuisi nukkumaankin. Tunnit kuluivat. Ikkunalla palavan kynttilän heikko valo sammui. Taivaalla kiitivät pilvet ja niiden varjostama kuu muistutti Pavelia siitä talviyöstä, jolloin hän oli lähtenyt Miladaa vapauttamaan.
Mikä narri hän oli silloinkin ollut – minkälaisena narrina kulkenut tähän päivään saakka!
Siitä ainoasta, joka ei ollut häntä milloinkaan häväissyt, ainoasta, joka oli osottanut hänelle hyväntyön, hänestä hän oli kääntynyt tyhmän epäluuloisena ja antautunut valheelliselle naiselle, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, varastanut häneltä ja nyt nauroi hänelle… Oih – aivan varmaan sekä nauroi että pilkkasi! Vinska oli niin kärkäs ivaamaan paljoa vähäpätöisemmistäkin asioista kuin mihin hänen rajaton tyhmyytensä antoi aihetta.
"Mitä minä hänelle teen?" kysyi hän äkkiä ja vastasi samalla: "Lyön kuoliaaksi!"
Ei mitään mietiskelyä – mitä vielä? Hänen sielussaan ei ollut vähintäkään tuskaa, ei pienintäkään epäröimistä, eipä edes epäilystä siitä voisiko myös toteuttaa nopeasti tekemänsä päätöksen.
Hän nousi, avasi hiljaa mökin oven, otti Virgilin sauvan tulisijalta ja asetti sen viereensä, istuutuen entiselle paikalleen entiseen asemaansa.
Nyt hän rauhottui aivan täydellisesti, sulki silmänsä ja nukkui. Ei syvästi, vaan tuommoista horros-unta, jommoista oli tapansa nukkua öisin ulkona hevoslaitumella.
Aamun sarastaessa keveät askeleet hänet herättivät. Se oli Vinska. Hilpeänä ja velton tyytyväisenä saapui hän paikalle, viattoman veitikkamainen ilme kasvoillaan, viivytteli hetkisen nähdessään Pavelin makaavan, nousi hiljaa portaille ja kumartui sysätäkseen hänet syrjään. – Silloin tarttui tämä tytön jalkaan ja veti hänet maahan. Vinska kaatui sanaakaan sanomatta, mutta nousi samassa polvilleen kun Pavel tavotti sauvaa… Yksi ainoa katse pojan kasvoihin ajoi veren hänen poskiltaan.
"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on – ethän toki aijo lyödä minua?"
Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen tuskallisesti ja vavisten.
"Lyödäkkö? En – tapan sinut!" vastasi hän kääntäen päätään välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat jalastasi!"
"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"
"Niin!"
"Älä huuda noin… Vanhukset heräävät."
"Yhdentekevää."
Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."
Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.
"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa – lyö minut sitte kuoliaaksi, sinä tyhmä poika" – ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja voitonvarmana.
Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille, välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. – Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän – hänen syliinsä.
"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin ollaksesi!"
Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua, ei kenenkään tulisi