Sotilaskertomuksia. Rudyard KiplingЧитать онлайн книгу.
messin ylpeyden, kahden irvistävän lumileopardin väliin, jotka olivat tuottaneet Basset Holmerille nelikuukautisen loman, joka hänen olisi pitänyt viettää Englannissa eikä matkalla Tibetiin, missä hän oli alituisessa hengenvaarassa vuorten reunamilla, iljanteilla ja lasikirkkailla ruohoisilla ylänteillä.
Valkoiseen musliiniin puetut palvelijat, rykmentin töyhtö turbaanin reunassa, odottivat käskyjä isäntiensä takana, toiset punaiseen ja kultaan puettujen Valkohusaarien, toiset keltaiseen ja hopeaan puettujen Light Horse lushkarien takana. Dirkovitshin tummanvihreä univormu oli ainoa tumma pilkku pöydän ääressä, mutta hänen suuret onyksin-väriset silmänsä sätelivät sitä enemmin. Hän purki tunteitaan, veljitellen lushkariryhmän kapteenia, joka tuumaili, kuinkahan monta Dirkovitshin kasakkaa hänen pitkät, hoikat maanmiehensä ottaisivat pitääkseen lämpiminä oikein kunnon ottelussa. Mutta tämmöisiä asioita ei sovi tuoda julkisuuteen.
Keskustelu vilkastui äänekkäämmäksi, ja rykmentin soittokunta soitteli eri ruokalajien välillä, kuten tapana on ollut ammoisista ajoista, kunnes kaikkien kielet seisahtuivat hetkeksi, kun päivällisastiat korjattiin ja eversti nousi seisaalleen ensimäistä välttämättömyyden maljaa esittääkseen ja lausui: "Kuningattaren malja", ja Pikku Mildred vastasi kaukaa pöydän päästä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja isot kannukset kilahtelivat, kun suuret miehet nousivat pystyyn juodakseen kuningattaren maljan, jonka oli väärin luultu saavan maksaa heidän messilaskunsa. Tämä messin sakramentti ei koskaan vanhetu eikä voi olla liikuttamatta kuulijaa, oltakoonpa sitten maalla tahi merellä. Dirkovitshkin nousi "oivallisten veljiensä" kanssa, ymmärtämättä kuitenkaan minkätähden. Ei kukaan muu kuin brittiläinen upseeri ymmärrä oikein maljan tarkoitusta; ja useimmilla on tunne enemmän vallalla kuin järki. Seremoniaa seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä astui sisään hindu-upseeri, joka oli pelannut pooloa lushkarien kanssa, mutta tuli sisään koko kuuden jalan pituudessaan vasta jälkiruualle, sinihopeainen turbaani päässä ja suuret pitkävartiset jalassa. Messi nousi ylös meluten, kun hän uskollisuuden merkiksi tarjosi miekkansa kahvaa everstin kosketettavaksi ja istuutui vapaalle tuolille huudettaissa: "Rung ho, Hira Singh!" (käännettynä se merkitsee: "Käyös voittoon!"). "Kosketinko minä teitä polveen, ukko paha?" "Ressaidar sahib, mikä hitto teidät pani ajamaan sillä potkurilla ne viimeiset kymmenen minuuttia?" "Shabask, Ressaidar sahib!" Sitten eversti ärjäisi: "Ressaidar Hira Singhin malja!"
Kun eläköönhuudot olivat vaienneet, nousi Hira Singh vastaamaan, sillä hän oli kuninkaallisesta suvusta lähtenyt upseeri, kuninkaan pojanpoika, ja tiesi tehtävänsä tällaisissa tilaisuuksissa. Näin hän puhui omalla kielellään:
"Eversti sahib ja täkäläisen rykmentin upseerit, suurta kunniaa olette minulle osoittaneet. Tätä tulen muistamaan. Olemme tulleet kaukaa teidän kanssanne kilpailemaan; mutta meidät on voitettu. ['Ei suinkaan teidän vikanne, Ressaidar Hira Singh! Kilpailimmehan omalla maallamme. Teidän hevosenne olivat väsyneet rautatiematkan tähden. Ei mitään kursailua.'] Sentähden tulemme kenties uudestaan, jos niin sattuu. ['Kuulkaa! Kuulkaapas! Todellakin! Hyvä! Hst!'] Sitten kilpailemme uudestaan kanssanne ['Hauska tavata!'], niin etteivät hevosenne enää kestä jaloillaan. Tämä riittäköön kilpailusta." Hänen toinen kätensä sattui miekan kahvaan, kun hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin, joka venyttelihe tuolillaan. "Mutta jos Jumalan tahdosta sattuisi muutakin kilpailua kuin pooloa, niin olkaa vakuutetut, eversti sahib ja upseerit, sen me suoritamme rinnatusten, vaikka heillä" – taas hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin – "vaikka heillä, sanon, olisi viisikymmentä ratsua yhtä meikäläistä vastaan!" Ja huudettuaan Rung ho! joka kajahti kuin pyssyn perä kallion reunaan, hän istuutui toisten riemuitessa.
Dirkovitsh, joka oli uutterasti maistellut konjakkia – tuota edellämainittua hirvittävää konjakkia – ei ymmärtänyt mitään, eikä laimennettu käännöskään näyttänyt ilmaisseen hänelle puheen purevaisuutta. Ehdottomasti oli Hira Singhin puhe sen illan tärkein, ja melua olisi jatkunut huomeneen, ellei ulkoa kuuluva pamaus olisi sitä keskeyttänyt, jolloin joka miehen käsi kosketti aseetonta vasenta sivua. Sitten kuului jyskettä ja hätähuutoa.
"Taas karbiini varastettu!" sanoi ajutantti istuutuen rauhallisesti paikoilleen. "Sitä se tekee kun vahteja vähennetään. Lienevät kai vahdit tappaneet hänet."
Verannan kivilattia kajahteli aseellisten raskaasti astuessa, ja kuului kuin sitä pitkin olisi laahattu jotain.
"Miks! häntä ei panna koppiin huomiseksi?" sanoi eversti äissään.
"Katsokaa, kersantti, onko häntä haavoitettu."
Messikersantti kiiruhti ulos pimeään ja palasi kahden husaarin ja korpraalin kanssa; kaikki he olivat hyvin hämmästyneet.
"Saimme kiinni karbiinivarkaan, sir", sanoi korpraali. "Ainakin hän oli hiipimässä kasarmiin päin, kulki suurta tietä myöten vahtien ohi; ja vahti sanoo, sir…"
Kurja rääsyläinen, jota kolme soturia vartioi, voivotteli. Tuskin milloinkaan lie nähty niin neuvotonta ja viheliäistä afgaania. Hän oli ilman turbaania ja kenkiä, liassa ryvetetty ja pahoinpitelystä melkein tiedotonna. Hira Singh säpsähti äkkiä kuullessaan hänen vaikerruksensa. Dirkovitsh otti uuden lasin konjakkia.
"Mitäs vahti sanoo?" sanoi eversti.
"Sanoo miehen puhuvan englantia, sir", vastasi korpraali.
"Ja te tuotte hänet messiin, sen sijaan kuin teidän olisi pitänyt jättää hänet kersantille! Vaikka hän puhuisi kaikkia helluntaijuhlan kieliä, ei teillä ole mitään asiaa…"
Taas rääsyläinen vaikeroi ja jupisi jotain itsekseen. Pikku Mildred oli noussut paikoiltaan ja tullut katsomaan. Hän hypähti taapäin, ikäänkuin häntä olisi ammuttu.
"Ehken olisi paras lähettää miehet takaisin, sir", sanoi hän everstille, sillä hän oli saanut erityisiä vapauksia, vaikka olikin alempi upseeri. Puhuessaan hän löi kätensä tuon rääsyläisraukan kaulaan ja pani hänet istumaan. Tokko lie tullut mainituksi, että Mildredin pienuus oli siinä, että hän oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen ja suhteellisesti roteva. Korpraali, huomattuaan että upseeri tahtoi pitää huolta vangista ja että everstin silmät alkoivat säkenöidä, lähti heti miehineen liikkeelle. Karbiinivaras, joka oli jäänyt yksin messin joukkoon, nojasi päänsä pöytään ja itki katkerasti, toivottomana ja lohduttomana, kuten lapset itkevät.
Hira Singh kiiruhti hänen luokseen ja kirosi pitkän omakielisen pirun. "Eversti sahib", hän sanoi, "tämä ei ole afgaani, sillä he itkevät 'ai! ai!' Eikä hän ole hindukaan, sillä he itkevät 'oh! ho!' Hänhän itkee aivan kuin valkoihoinen, 'uu! uu!'"
"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?" sanoi lushkarikapteeni.
"Kuulkaa häntä!" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa olevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.
"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'" sanoi Pikku Mildred. "Kuulin hänen niin sanovan."
Eversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa kuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi huuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean avulla, ja se aivan särkee hänet.
"Pojan perhana!" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. "Pitäisi lähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä kovakouraisesti."
Mutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat hänelle kuin lapsen lapsen lapsia – miehistö kuitenkin ensi sijassa. Hän murahti äkeissään: "Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun hän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain pahentaa asiaa."
Konjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui tuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista katsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku. Perustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi tuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt. Milloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin he siitä melkein ylpeilivät.
"Aikooko hän ulvoa koko yön", sanoi eversti, "tai