Elämän tarina. Guy de MaupassantЧитать онлайн книгу.
lehväin lomitse sattui näkemään palasen meren sineä säteilevän auringon paisteessa ja purjeen siellä kiitävän taivaan rannalla, yllätti hänet hurja riemu, kuin aavistuksena hänen päällään liitelevän, salaperäisen onnen lähestymisestä.
Rakkaus yksinäisyyteen valtasi hänet tämän suloisen seudun raittiissa ilmassa ja laajojen taivaan lakeuksien tyynnyttävässä rauhassa, ja kauan istui hän aina mäkien harjanteilla, missä arat jäniksen pojat kuppelehtivat melkein hänen jalkojensa juuressa.
Usein ryhtyi hän juoksemaan rantakallioiden äyräällä, jossa kevyt merituuli häntä ympäröi, väristen aivan ihastuksesta, kun ei väsymys häntä siinä vaivannut enemmän kuin kalaa uidessaan tahi pääskystä lennossaan.
Kaikkialle kylvi hän muistoja niinkuin siemeniä maahan, niitä muistoja, jotka kestävät kuolemaan asti. Hänestä tuntui, että hän jätti näiden laaksojen jok'ikiseen rakoon jotakin omasta sydämestään.
Hän alkoi innokkaasti ottaa merikylpyjä. Hän ui silmänkantamattomiin ulos rannasta, sillä hän oli voimakas, rohkea, vaaraa pelkäämätön. Hänen oli suloista olla raikkaissa, kirkkaissa, sinisissä aalloissa, jotka häntä kantoivat ja keinuttelivat. Päästyään loitommalle rannasta hän kääntyi selälleen ja loikoi käsivarret ristissä yli rinnan, katse suunnattuna taivaan syvään siintoon, jonka väliin nopsasti halkasi pääskysen lento tahi jossa leijaili jonkun merilinnun valkea haahmo. Siellä ei kuullut enää muuta ääntä kuin aaltojen etäistä loisketta rantakiviin ja omituista kaikua maalta päin, joka mainingin mukana liiteli epämääräisenä, miltei huomaamattomana. Ja sitten hän kohottautui taas ja kirkui ilosta hurjana räiskyttäen vettä molemmin käsin.
Toisinaan, kun hän seikkailuissaan uskalsi edetä liian kauas, tuli vene häntä sieltä noutamaan.
Hän palasi kotia kalpeana, nälkäisenä, mutta virkeänä, hilpeänä, huulillaan hymy ja silmät onnea täynnä.
Paroni puolestaan suunnitteli suuria viljelystuumia. Hän tahtoi tehdä kokeita, järjestää uusia yrityksiä ja ottaa käytäntöön uusia koneita, tuottaa ulkolaisia karjalajeja. Ja osan päivistään käytti hän sitä varten keskusteluihin talonpoikain kanssa, jotka epäillen näiden hankkeiden onnistumista puistelivat hänelle päätään.
Usein läksi hän ulos merelle Yport'in merimiesten seurassa. Katseltuaan seudun kaikki rotkot, lähteet ja vuorten huiput hän halusi mennä kalaan tavallisena kalastajana.
Tuulisina päivinä, jolloin puhuri pullisti purjeet ja kiidätti aallon harjoilla veneen kaarevaa kupua ja jolloin makrillit sen molemmin puolin aina meren pohjaan saakka uiskentelivat suurina parvina, piteli hän jännityksestä vapisevin käsin lankaa, jonka tunsi nykähtelevän niin pian kuin uistimeen oli tarttunut kala, joka siitä pyrki irtautumaan.
Kuutamolla kävi hän usein kokemassa verkkojaan, jotka edellisenä päivänä oli laskenut ulos. Häntä viehätti kuunnella maston narinaa ja antaa yön raikkaan, viheltelevän vihurin puhaltaa keuhkoihinsa. Ja kauan risteiltyään löytääkseen poijut, pitämällä merkkinä jonkun kallion kärkeä, tornin huippua tahi Fécamp'in majakkaa, hän nautti pysähtymällä paikoilleen, kun nouseva päivä lennätti ensimmäiset säleensä ja valaisi venheessä hänen pyydystämäinsä kalojen limaisia rasvaisia vatsoja.
Jokaisen aterian aikana kertoili hän ihastuneena matkoistaan. Ja äiti puolestaan ilmoitti hänelle aina, kuinka monta kertaa oli kulkenut suurta poppelikujannetta, sitä, joka oli oikealla kädellä Couillard'in moision puolella, toisessa kun ei ollut tarpeeksi aurinkoa.
Koska äitiä oli kehoitettu "jaloittelemaan", niin oli hän innostunut kävelyyn, ja niin pian kuin yön viileys vain oli haihtunut, meni hän ulos, nojautuen Rosalien käsivarteen, kääriytyneenä kappaan ja kahteen huiviin, päässä musta myssy, jonka ympärille vielä oli kierretty kudottu liina.
Näin teki hän lakkaamatta kävelymatkoja suoraan edestakaisin kartanon nurkan ja metsikön ensimmäisen puun väliä, laahustaen vasenta jalkaansa, joka oli hieman raskas ja joka oli uurtanut pitkin tietä, toisen tullen, toisen mennen, kaksi pölyistä vakoa, joista ruoho oli kuihtunut. Tämän ratansa kumpaankin päähän oli hän antanut laittaa penkin, ja joka viiden minuutin kuluttua pysähtyi hän, sanoen kärsivälliselle palvelijattarelleen, joka häntä talutti: "Levähtäkäämme, kultaseni, minä olen hiukan väsynyt."
Ja joka ainoan kerran jätti hän jommalle kummalle penkille milloin pääliinansa, milloin huivin, sitten toisen, sitten myssynsä, sitten kappansa, ja tästä kaikesta kerääntyi kujanteen molempiin päihin kaksi suurta vaatekääryä, jotka Rosalie kantoi kotiin toisella vapaalla käsivarrellaan, kun he menivät sisään aamiaiselle. Ja jälkeen puolenpäivän teki paronitar taas samoin, kävellen hiukan hitaammin, levähtäen pitemmän ajan, jopa nukahtaenkin silloin tällöin tunniksi lepotuoliin, joka hänelle tuotiin ulos. Tätä hän nimitti "voimisteluksi" samalla tavoin kuin hän puhui sydämensä "liikakasvannaisesta".
Eräs lääkäri, jonka neuvoa oli kymmenen vuotta sitä ennen kysytty sen johdosta, että rouvaa vaivasi hengenahdistus, oli puhunut "liikakasvannaisesta". Siitä asti oli tuo sana, jonka merkitystä hän ei ollenkaan käsittänyt, takertunut hänen päähänsä. Alituisesti antoi hän paronin, Jeannen ja Rosalien tunnustella sydäntään, jonka sykkimistä ei kukaan enää tuntenut, sillä niin syvälle oli se jo hautautunut hänen lihavuuttaan paisuneen povensa peittoon, mutta tarmokkaasti vastusti hän uuden lääkärin tarkastusta peläten, että hänessä löydettäisiin vielä toisia tauteja. Ja hän puheli tästä "liikakasvannaisestaan" joka tilaisuudessa ja niin usein, että tuntui kuin tämä tauti olisi ollut vain hänen erikoistautinsa, kuulunut vain hänelle yksityisesti siihen määrin, ettei muilla ollut sentapaiseen enää mitään oikeuttakaan.
Paroni sanoi "vaimoni liikakasvannainen" ja Jeanne – "äitini liikakasvannainen" aivan kuin olisivat puhuneet leningistä, hatusta tahi sateensuojasta.
Hän oli muuten ollut sangen kaunis nuoruudessaan ja solakampi kuin liljan varsi. Tanssittuaan kaikkien keisari-ajan sotilaspukuisten miesten käsivarren varassa oli hän lukenut Corinne'n, joka oli nostanut kyyneleitä hänen silmiinsä, ja siitä saakka kantoi hän ikäänkuin tuon romaanin leimaa.
Sitä mukaa kuin hänen vyötäisensä laajenivat sai myöskin hänen sielunsa runollista lentoa, ja kun lihavuus oli kahlehtinut hänet tuoliin, kiertelivät hänen ajatuksensa lemmenseikkailujen maailmoita, joiden sankaritar hän uskotteli olevansa. Niiden joukossa oli muutamia etuoikeutettuja, jotka olivat hänen unelmiensa erikoisina esineinä aivan kuin alituisesti uudistettu laulelma, jota käymään kierretty soittokone soittaa. Kaikki hentomieliset romaanit, joissa puhutaan vangituista naisista ja pääskysistä, saivat erehtymättä hänen silmänsä kostumaan. Jopa miellyttivät häntä muutamat Béranger'n rivot laulutkin niiden kaipuuta sisältävän sävyn tähden.
Tuntikausia saattoi hän istua hievahtamatta paikaltaan unelmiinsa vajonneena. Ja tämä hänen asuntonsa Peuples'issa miellytti häntä äärettömästi senvuoksi, että se loi kehyksen hänen sydämensä tarinoille, muistuttaen hänelle ympäröivine metsineen, aavoine lakeuksineen ja läheisine merineen Walter Scottin romaaneista, joita hän muutamina kuukausina jo oli lueskellut.
Sadepäivinä hän sulkeutui huoneeseensa katsellakseen, niinkuin hänen oli tapansa sanoa, "pyhäinjäännöksiään". Ne olivat kaikki hänen vanhoja kirjeitänsä, hänen isänsä ja äitinsä kirjeitä sekä paronin kirjeitä siltä ajalta, kun hän oli kihloissa, ynnä vielä muita.
Ne olivat kaikki suljetut mahonkiseen kirjoituspöytään, jonka nurkkia koristi vaskiset sfinksit. Ja erikoisella äänellä hän aina lausui: "Rosalie, kultaseni, tuo minulle muistojeni laatikko!"
Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen, vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen.
Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen