Veljekset: Talvinen tarina. Роберт СтивенсонЧитать онлайн книгу.
varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.
Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten – todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.
Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.
Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme. Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen, mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi meidän vetää esiin rommivarastoanme – yleensä sopii sanoa, että tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit olivat ehtineet saada pullon skauraa (kuten he tuota julmaa juomaa nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli saada lisää skauraa. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.
Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew, joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi. Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös. Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan? Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.
Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä; tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta. Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa. Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen. Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt. Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden paljous alati pakotti