Kertomuksia II. Максим ГорькийЧитать онлайн книгу.
sotamies surullisesti.
Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.
– Minulla on haikea nälkä, – sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.
– Mitähän saisi tänään syödä ja missä?
Se oli arvoitus!
Tähän lopetti kertoja – naapurini erään sairashuoneen kopissa – kertomuksensa ja lisäsi:
– Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.
– Muistatteko koskaan nikkaria? – kysyin minä.
– Kuten näette tai – kuten kuulitte…
– Ja miltä tuntuu?
Hän naurahti.
– Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt… Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia – elukoita.
AJAN RATOKSI
Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.
Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.
Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.
Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.
Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.
Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.
Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.
Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.
Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.
Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:
– Jokos se tee on valmista, Sonja?
– Tietysti, – vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.
– Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta… ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen…
– Kyllä, Matvei Jegorovitsh…
– No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?
– Niinhän se on ollut tapa, – vastaa apulainen.
Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:
– Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?
Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:
– No, mentäisiinkö päivälliselle?
Ja apulainen vastaa yksikantaan:
– Kuten ainakin…
He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.
– Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!
– Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu… – vastaa apulainen.
Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:
– Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?
– Tarkoitin kuosia enkä väriä, – selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.
– Kuosia… sitähän minäkin, – säestää päällikkö.
Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.
Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.
Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu syvemmä… Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa vallitsevasta ikävästä.
Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt. Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli