Hedelmällisyys. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
p>Hedelmällisyys: Romaani
ENSIMÄINEN OSA
ENSIMÄINEN KIRJA
I
Pienessä talossa metsän rinteessä, jossa he olivat asuneet kohta kuukauden, oli Mathieulla sinä aamuna kiire ehtiäkseen kello seitsemän junaan, jolla hän joka päivä meni Janvillestä Pariisiin. Kello oli jo puoli seitsemän, ja heidän talostaan oli runsaasti kaksi kilometriä Janvilleen. Sitten tuli kolmen neljännestunnin matka ja vielä vähintäin kolme neljännestä meni käydessä pohjoiselta rautatieasemalta de Grenellen bulevardille, niin että hän ei ennättänyt konttooriinsa tehtaalle ennenkuin noin puoli yhdeksän seutuvilla.
Hän oli jo suudellut lapsia, jotka onneksi nukkuivat, sillä he eivät koskaan tahtoneet päästää häntä menemään, vaan kietoivat pienet kätensä hänen kaulaansa, nauroivat ja suutelivat häntä. Kun hän nyt äkkiä tuli makuuhuoneesen, oli hänen vaimonsa Marianne vielä vuoteessa, mutta hereillä ja puoleksi istuvassa asennossa. Marianne oli vetänyt uutimen syrjään; koko säteilevä toukokuun aamun valaistus tulvasi sisään ja verhosi hänen neljänkolmatta vuotiaan terveen ja kukoistavan ihanuutensa iloiseen päivänpaisteesen. Mathieu, joka oli kolmea vuotta vanhempi, jumaloitsi vaimoaan.
"Minulla on kiire, lemmikki, minä pelkään myöhästyväni junasta. – Niin, koeta nyt tulla toimeen; sinullahan on vielä kolmekymmentä souta?"
Marianne nauroi, ja hän oli ihastuttava paljaine käsivarsineen ja komeine hajallaan olevine hiuksineen. Ainaista rahanpuutetta, joka oli heidän uudessa taloudessaan, kesti hän iloisella mielellä. Hän oli mennyt naimisiin seitsentoista vuotiaana, Mathieu kahdenkymmenen, ja heillä oli jo neljä lasta.
"Meillähän on viimeinen päivä tänään, ja sinä saat illalla palkkasi. Huomenna minä maksan pikkuvelat Janvillessä. Ainoastaan Lepailleurin laskut – maidosta ja munista – ovat ikäviä, he näyttävät aina siltä kuin luulisivat, että heitä tahdotaan pettää. Kolmekymmentä souta, rakkaani! Sillä me elämme hyvästi."
Hän yhä hymyili ja ojensi Mathieutä kohden jäntevät, valkeat käsivartensa tavalliseen jäähyväisten ottoon.
"Mene nyt, koska sinulla on kiire. Minä tulen sinua odottamaan illalla pienen sillan luokse."
"Ei, ei, minä tahdon, että sinä menet maata. Sinähän tiedät, ett'en minä voi olla Janvillessä ennenkuin puoli kaksitoista, ja silloinkin täytyy minun ehtiä junaan neljännestä yli kymmenen. Oh, tällaista päivää! Minun on täytynyt luvata Morangereille syödä aamiaista heidän luonaan, ja illalla pitää Beauchêne päivälliset eräälle ostajalleen ja minun täytyy olla mukana. Mene sinä vaan maata ja nuku kuin kiltti lapsi, kunnes minä tulen."
Marianne pudisti hymyillen päätään, mutta ei luvannut mitään.
"Älä unohda mennä isännän luokse sanomaan, että lasten kamarin katto vuotaa", muistutti hän. "Vaikka tuo monia miljoonia omistava herrasväki Séguin du Hordel vuokraa meille tällaisen harakanpesän kuudesta sadasta frankista, niin emmehän sentään tahdo kastua läpitse kuin paljaan taivaan alla."
"No, tuonhan minä varmaankin olisin unohtanut. Mutta nyt minä menen heidän luokseen, sen lupaan."
Ja Mathieu kietoi käsivartensa Mariannen vyötäisten ympäri, jäähyväishetki piteni, sillä hän ei tahtonutkaan lähteä. Marianne nauroi taas ja vastasi hänen suuteloihinsa. Heidän rakkautensa oli tervettä, voimakasta ja iloista, he olivat kasvaneet toisiinsa kaikista olemuksensa juurista, he olivat yksi ruumis ja yksi sielu.
"Kas niin, lemmikki, mene nyt. Äläkä unohda sanoa Constancelle, että ennenkuin hän muuttaa maalle, pitää hänen tulla tänne Mauricen kanssa."
"Kyllä, kyllä minä sanon siitä hänelle. Hyvästi nyt iltaan asti, lemmikki."
Mutta Mathieu tuli vielä takaisin, likisti Mariannen lujasti rintaansa vasten ja painoi hänen huulilleen pitkän suutelon, johon tämä lämpimästi vastasi. Ja sitten kiirehti hän pois.
Tavallisesti käytti hän omnibusta, kun hän tuli pohjoiselle rautatienasemalle. Mutta niinä päivinä, kun talossa oli vaan kolmekymmentä souta, kulki hän pelottomasti jalan. Se oli muuten hyvin kaunis tie: Lafayetten katu, ooppera, place de la Concorde, Cours la Reine ja sitten Alman silta ja quai d'Orsay.
Beauchênen tehtaat olivat aivan quai d'Orsayn päässä, Fédérationin kadun ja Grenellen bulevardin välissä. Siinä oli suuri nelikulmainen tontti, jonka yhdessä kulmassa oli kaunis kivinen asuintalo, minkä Léon Beauchêne, nykyisen omistajan Alexandren isä oli rakentanut. Balkongilta näkyi Seinen tuolla puolen Passyn kukkula korkeine viheriän kasvullisuuden verhoamine taloineen ja oikealla puolella kohosivat Trocadéropalatsin korkeat tornit. Fédérationkadun puolella oli vielä puutarha ja pieni talo, se vaatimaton asumus, johonka Léon Beauchêne oli tyytynyt sinä ankaran työn sankarillisena aikana, jolloin hän oli laskenut perustuksen rikkaudelleen. Tehtaat ulkohuoneineen – kokonainen rykelmä harmaita rakennuksia, joitten keskestä kohosi kaksi mahdottoman suurta savupiippua – olivat valloittaneet tontin etäisemmän osan ja sen osan, joka oli Grenellen bulevardin varrella, missä kaikki loppui korkeaan, ikkunoita vailla olevaan muuriin. Tämä suuri ja hyvin tunnettu konepaja rakensi etupäässä maanviljelyskaluja alkaen mitä suurimmista koneista pieniin, nerokkaisiin työkapineihin, joitten valmistamiseen vaaditaan erityistä taitoa. Ja paitsi satoja joka päivä työssä olevia miehiä, oli siellä työpaja viidellekymmenelle naiselle, jotka kiilloittivat.
Käytävä tehtaisiin ja konttooriin oli Fédérationkadun puolella, ja siellä oli leveä portti, josta nähtiin suuri piha, jota peitti aina mustana oleva kivitys, ja höyryävä vesi usein lorisi ojanteissa. Paksu savu hulmahteli pitkistä savupiipuista, sähiseviä höyrypilviä tuli ulos katoista, ja kumea jyrinä pani maan tärisemään todistaen, kuinka tarmokkaasti ja herkeämättä siellä sisällä työskenneltiin.
Keskirakennuksen kello oli kahdeksan ja kolmekymmentäviisi minuuttia, kun Mathieu meni yli pihan piirustuskonttooriinsa. Kahdeksan vuotta oli hän jo ollut työssä tässä tehtaassa, johon hän oli tullut yhdeksäntoista vuotiaana piirustusapulaiseksi sadan frankin kuukauspalkalla suoritettuaan sitä ennen loistavat erikoistutkinnot. Hänen isänsä, Pierre Froment, jolla vaimonsa Marien kanssa oli ollut neljä poikaa, Jean, Mathieu, Marc ja Luc, tahtoi antaa heidän noudattaa kutsumustaan, mutta oli kuitenkin antanut jokaisen oppia jonkun ammatin. Léon Beauchêne, liikkeen perustaja, oli ollut jo kuolleena vuoden ajan, ja hänen poikansa Alexandre oli äskettäin astunut sijalle ja nainut Constance Meunierin, hyvin rikkaan tapettitehtailijan tyttären Maraiskorttelista, kun Mathieu sai paikan tehtaassa nuoren isännän luona, joka oli tuskin viittä vuotta häntä vanhempi. Ja siellä oppi hän tuntemaan Alexandren köyhän serkun, kuusitoistavuotiaan Mariannen, jonka kanssa hän vuoden kuluttua meni naimisiin.
Kaksitoista vuotiaasta asti oli Marianne ollut riippuvainen sedästään Léon Beauchênestä. Eräs hänen veljensä Felix Beauchêne, seikkailuhaluinen ja levoton sielu, oli, koetettuaan ensin turhaan eri aloja, lähtenyt vaimonsa ja tyttärensä kanssa Algériin etsimään onneansa. Hänen maanviljelyksensä siellä oli kukoistava, kun ryövärielämä äkkiä alkoi uudelleen; mies ja vaimo murhattiin, ja pikku tytön, joka pelastui kuin ihmeen kautta, täytyi etsiä turvaa setänsä luota, joka oli hyvin hyvä hänelle niinä kahtena vuotena, mitkä hän vielä eli. Mutta Alexandre oli sellainen toveri, että hänen kanssaan ei aina ollut hyvä tulla toimeen, ja vielä suuremmalla syyllä voi sanoa samaa Sérafinestä, ilkeästä ja turmeltuneesta tytöstä, joka onneksi kuitenkin jätti häpeällisellä tavalla talon melkein heti tullessaan kahdeksantoista vuotiaaksi: hän pakeni erään vapaaherra de Lowiczin kanssa, oikean vapaaherran, vaikka olikin petturi ja väärentäjä, ja tälle täytyi antaa Sérafine vaimoksi ja kolmesataatuhatta frankia myötäjäisiksi. Sittenkuin Alexandre isänsä kuoleman jälkeen nai Constancen, joka toi puolen miljoonaa pesään, tunsi Marianne itsensä vielä vieraammaksi ja yksinäisemmäksi tuon uuden sukulaisensa rinnalla, joka oli laiha, kuiva ja vallanhimoinen olento, ja joka tykkänään vallitsi talossa. Mutta Mathieu oli siellä, ja tarvittiin ainoastaan muutamia kuukausia, kun jo syttyi noiden kahden nuoren välillä vahva, terve ja kaunis rakkaus, ei tuollainen sähköisku, joka heittää kaksi rakastavaista toistensa syliin ilman sitä kunnioituksen tunnetta, sitä hellyyttä, sitä uskoa, sitä molemminpuolista varmuutta onnesta toistensa omistamiseen nähden, jotka juuri luovat eroittamattoman avioliiton. Ja ilomielin menivät he naimisiin omistamatta soutakaan, ilman muuta pääomaa kuin tyhjentymätön rakkaus. Mathieun palkka