Veljekset. Guy de MaupassantЧитать онлайн книгу.

      Hän vastasi kylmästi:

      – Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.

      Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali, missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki vuokra – kolme tuhatta markkaa – hänet miettiväiseksi; hänen tuli nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli ottanut perintönsä vastaan.

      Hänelle juolahti äkkiä mieleen miten vaikeata on kolmellakymmenellä vuodella niskassaan pyytää äitiltänsä silloin tällöin kultarahaa; ja hän aprikoi itsekseen:

      – Kunpa olisi rahoja!

      Ja taas pisti häntä veljensä perintö.

      Hän poikkesi erääsen paikkaan, jossa hän tunsi pienen passaritytön, juodakseen lasin olutta hänen kanssaan.

      Hän tapasi tytön nukkumassa yhdellä tuolilla melkein autiossa olut-salissa. Kun tyttö oli nähnyt hänet, nousi hän virkeästi ylös ja meni hänen luoksensa:

      – Hyvää päivää! Miten jaksatte?

      – Kyllä kiitoksia! Ja sinä?

      – Hyvin. Te olette harvinainen vieras.

      – Niinpä vaan, minulla on vähän aikaa. Tiedät, että minä olen tohtori.

      – Mitä haluatte?

      – Olutta, ja sinä?

      – Kiitoksia! Myöskin olutta!

      – Miks'et tule useammin, ystäväiseni? Tykkään sinusta paljon.

      Mutta Tohtori oli kyllästynyt häneen. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta ja typerältä.

      Tyttö kysyi häneltä:

      – Kulit äsken kauniin vaaleaverisen herran kanssa, jolla oli suuri parta, oliko se veljesi?

      – Oli.

      – Hän on ihmeen kaunis poika.

      – Siltäkö näyttää?

      – Siltä! Ja hän näyttää myös iloiselta pojalta.

      Pietari sai äkkiä kummallisen halun kertoa tälle passaritytölle Juhanin perinnöstä. Hän sanoi, pannen jalkansa ristiin:

      – Niin, hän on onnellinen. Hän on juuri perinyt viisitoista tuhatta markkaa vuotuisissa koroissa.

      – Herranen aika, kuka on määrännyt hänelle sen, hänen mummonsako, vai hänen tätinsä?

      – Ei! vanhempieni vanha ystävä.

      – Ainoastaan ystävä? Eikä hän sinulle ole mitään jättänyt?

      – Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.

      Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:

      – Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.

      Tohtori sai halun lyödä häntä vasten suuta, tietämättä oikeastaan miksi ja kysyi purren hammasta:

      – Mitä sillä tarkoitat?

      Hän näytti viattomalta:

      – Minäkö? En mitään! Meinasin vaan, että hän on sinua onnellisempi.

      Tohtori heitti rahat pöydälle ja meni. Nyt toisti hän lauseen: "Ei ole niin kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi." Mitä oli hän meinannut? Varmaankin oli siinä pohjalla ilkeyttä ja alhaisuutta! Niin! Hän oli luonnollisesti arvellut, että Juhani oli Maréchalin poika.

      Se viha, jonka hän tunsi sen epäluulon johdosta, joka oli heitetty hänen äitiänsä vastaan, oli niin voimakas, että hän seisahtui ja etsi paikkaa, johon hän voisi istahtaa. Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Marowskon sanoja iltaa ennen: "Se ei tule näyttämään hyvältä." Oliko hän ajatellut samaa?