Tessin tarina. Thomas HardyЧитать онлайн книгу.
tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa oikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen, niin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän on korviaan myöten häneen rakastunut.
– Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?
– Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa – niinkuin ne olivat ennen muinoin minunkin.
8
Noustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti harjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen; kuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään ylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli viheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota hän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he kohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä suorassa linjassa.
Prinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän olikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa; pieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija ajoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.
– Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi.
D'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden välissä.
– Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi uljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet täyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.
– Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?
– Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.
– Kuka?
– Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman näköisenä. Etkö sinä huomannut?
– Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.
– En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin pysyypä minun – en sanokkaan, että se pysyy – mutta jos on semmoista miestä, niin tässä se on.
– Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?
– Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä annoinkin sille miehen kädestä – yritti itse loppua. On se vieläkin äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.
He alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai – mikä oli luultavampaa – vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys eikä odottanut kehotuksia.
Ja nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat oikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä pyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi edessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät päivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään, molemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi molemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen äsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä pelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen oikeaan käsivarteen.
– Älä liikuta käsivarttani! Voimme pian lentää tiepuoleen. Pidä kiinni vyötäisistäni.
Tess tarttui hänen vyötäisiinsä, ja niin he pääsivät mäen alle.
– Pelastuimme toki, luojan kiitos, mokomasta hullutuksesta, huudahti Tess kasvot tulipunaisina.
– Hyi, Tess, oletko vihoissasi? kysyi D'Urberville.
– Olen kyllä.
– Ei sinun tarvitse noin kiittämättömänä irrottaa käsiäsi minusta, juuri kun vaara on ohitse.
Tess ei ollut ajatellut, mitä oli tehnyt, oliko se mies vai nainen, kivi vai kanto, johon hän tahtomattaan oli tarttunut. Hän istui jäykkänä vastaamatta mitään, ja niin he saapuivat toisen mäen päälle.
– No nyt uudelleen, sanoi D'Urberville.
– Ei, ei, olkaa nyt vähän järkevämpi, rukoili Tess.
– Mutta kun kerran ollaan korkeimmalla kukkulalla koko näillä seuduin, niin täytyyhän alaskin päästä, väitti hän vastaan.
Hän hellitti ohjaksia, ja toisen kerran he porhalsivat mäkeä alas. D'Urberville katsahti häneen, kun rattaat huojuivat, ja sanoi veitikkamaisesti: – Pistä kätesi vyötäisilleni niinkuin taannoinkin, kaunokaiseni.
– En ikinä! sanoi Tess, pysytellen istuimella niin hyvin kuin taisi koskematta häneen.
– Annahan kun painan suukkosen mansikkahuulillesi tai edes lämpöselle poskellesi, niin hiljennän heti – kautta kunniani heti seisatan!
Peräti hämmästyneenä Tess vetäysi ylemmäksi istuimelle, ja D'Urberville riuhtoi hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin.
– Eikö vähempi riittäisi? huudahti Tess viimein epätoivoissaan ja tuijotti ajajaan suurin silmin kuin villi eläin. Surkuteltava oli se tarkotusperä, jonka vuoksi äiti oli häntä niin somistellut.
– Ei, ei riitä, Tess kulta, vastasi hän.
– No, minkäs minä sitten mahdan, hän huohotti tuskissaan.
D'Urberville kiskoi ohjaksia tiukemmalle ja hiljemmin kulettaessa hän yritti ottaa haluamansa suudelman, mutta Tess käänsi päänsä vaistomaisesti syrjään. Kun hänen kätensä olivat ohjaksissa kiinni, ei hän kyennyt estämään Tessin liikettä.
– No, hitto soikoon, minä ajan niin, että meiltä molemmilta menee niskat nurin, vannoi hänen tulinen kumppaninsa. Vai et sinä pysy sanassasi, pikku noita!
– No, sanoi Tess poloinen, en minä liikahda, koska olette niin tuima. Mutta luulinpa teidän osottavan minulle ystävyyttä ja suojelevan sukulaistanne.
– Juokse suolle sukulaisuuksinesi! No?
– Minä en suvaitse kenenkään itseäni suutelevan, sir, hän sanoi rukoilevasti, samalla kun suuri kyynel vierähti poskelle, ja suupielet alkoivat värähdellä. – Jos olisin tämän tiennyt, niin en olisi koskaan istunut rattaillenne.
Mutta D'Urberville oli taipumaton, ja Tess istui hiljaa, kun hän suuteli häntä poskelle herruutensa merkiksi. Mutta samassa tuokiossa tyttö punastui häpeästä, otti nenäliinansa ja hieroi sitä kohtaa poskeaan, johon hänen huulensa olivat koskeneet. Tämä ärsytti nuorta miestä, sillä Tess oli tehnyt sen itsetiedottomasti.
– Sinä olet kovin tuntehikas maalaistytöksi, hän sanoi.
Tess ei vastannut tähän huomautukseen, jonka tarkotusta hän ei täysin käsittänyt, eikä ajatellut ojennusta, minkä oli antanut pyyhkiessään vaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman mitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti tajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä katsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen olevan edessä.
– Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään, sipaisten hevosta piiskalla, – jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja ilman nenäliinaa – .
Tess huokaisi. – Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu – hattuni putosi!
Juuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja heittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä sitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.
Hän riensi hatun luo ja otti sen ylös.
– Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista, mies sanoi, katsellen häntä rattailta. – Joudu ylös!