Kihlautuneet. Alessandro ManzoniЧитать онлайн книгу.
niin hän, tuo suuri poliitikko, empimättä estää Nevers'in herttuan sinne kotiutumasta. Ja kardinaali Richelieu iskee miekallaan veteen. Minua todella naurattaa, että herra kardinaali Richelieu ryhtyy taistelemaan kreivi-herttuan veroisen miehen, Olivaresin, kanssa! Tahtoisinpa totisesti palata maailmaan kahdensadan vuoden päästä kuullakseni mitä meidän jälkeläisemme arvelevat niin ylvästelevästä hankkeesta. Vaaditaanpa muutakin kuin pelkkää kateutta, vaaditaan ennen kaikkea päätä. Ja sellaisia päitä kuin kreivi-herttuan on vaan yksi koko maailmassa! Kreivi-herttua, hyvät herrat, jatkoi pormestari, yhä kiitäen eteenpäin purjeet pulleina ja hieman ihmetellen, ettei kohdannut ainoatakaan karia, kreivi-herttua on kaikella kunnioituksella sanottu vanha kettu, joka osaa eksyttää pois kenet tahansa jäljiltään; kun hän näyttää aikovan kääntyä oikealle, hän livistääkin vasemmalle, mistä on seurauksena, ettei kukaan voi kerskata tuntevansa hänen tuumiansa. Nekään, joiden tulee nämä tuumat toteuttaa ja joiden tulee kirjoittaa tiedonannot, eivät niistä ymmärrä yhtään mitään. Minä saatan puhua jonkunmoisella asiantuntemuksella. Sillä tuo kunnon linnanherra suvaitsee jutella kanssani jotenkin tuttavallisesti. Kreivi-herttua sitävastoin tuntee tarkalleen mitä keitosta valmistetaan kaikkien hovien kattiloissa. Ja kaikki nuo suuret politikoitsijat (joiden joukossa kieltämättä on runsaasti taitavia) ovat tuskin hautoneet valmiiksi tuuman, kun kreivi-herttua jo sen on arvannut, hyväpäisyydellään, salaisine keinoineen ja kaikkialle pingoitettuine lankoineen. Tuo kardinaali Richelieu parka yrittelee täällä, vainuilee toisaalla, hikoilee ja vaivautuu. Mutta miten käykään lopulla? Kun hänen on onnistunut kaivaa salakaivanto, niin hän aina kohtaa kreivi-herttuan taitavasti luoman vastakaivannon.
Kuka tietää milloin pormestari olisi laskenut lorupurtensa maihin; mutta Don Rodrigo huomasi sukulaisensa merkitsevät ilmeet, kääntyi ikäänkuin äkillisen mielijohteen saatuaan palvelijan puoleen ja käski hänen tuoda pöytään erään pullon.
– Herra pormestari ja muut herraseni! hän sitten sanoi, juokaamme kreivi-herttuan malja; ja sitten teidän tulee sanoa, onko viini miehen veroista.
Pormestari vastasi nyökäyttäen päätään kasvoissa ilme, joka kuvasi erityistä kiitollisuutta. Sillä kaiken, mikä tehtiin tai sanottiin kreivi-herttuan kunniaksi, hän katsoi osaksi kohdistuvan itseensä.
– Kauan eläköön Don Gasparo Guzman, Olivaresin kreivi, San Lucarin herttua, kuningas Filip Suuren, hallitsijamme suuri suosikki! hän huudahti kohottaen lasiaan.
– Eläköön hän kauan, vastasivat kaikki.
– Kaatakaa isälle viiniä, sanoi Don Rodrigo.
– Oh, anteeksi, vastasi munkki, mutta olenpa jo tehnyt itseni syypääksi kohtuuttomuuteen, enkä enää saata…
– Kuinka? virkkoi Don Rodrigo. On juotava kreivi-herttuan malja.
Tahdotteko siis saattaa meidät siihen luuloon, että olette Navarralaisten puolella?
Tämä soimanimi annettiin silloin Ranskalaisille Navarran prinssien vuoksi, jotka Henrik IV: nnen kanssa olivat alkaneet heitä hallita.
Tällaisen kehoituksen jälkeen oli pakko juoda. Kaikki pöytävieraat puhkesivat huudahduksiin sekä viinin ylistelyihin; lukuunottamatta tohtoria, joka pää pystyssä, tuijottavin katsein ja suljetuin huulin vaieten ilmaisi enemmän kuin sanoin.
– No mitä sanotte, tohtori? kysyi Don Rodrigo.
Vetäen esiin lasista nenänsä, joka oli punaisempi ja loistavampi kuin itse lasi, tohtori vastasi, koristaen teeskennellysti joka tavuuta:
– Sanon, julistan ja arvelen, että tämä on viinien Olivares: censui, et in eam ivi sententiam,2 että tällaista juomaa ei löytäisi herramme ja kuninkaamme kahdestakymmenestä kahdesta valtakunnasta; Jumala häntä muuten suojelkoon. Väitän ja selitän, että jalosukuisen Don Rodrigon ateriat voittavat Heliogabaluksen juhlat ja että nälänhätä ja puute on ainaiseksi karkoitettu ja syrjäytetty tästä palatsista, missä asustaa ja hallitsee loistava ylellisyys.
– Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu! huusivat kuorona pöytävieraat. Mutta tuo sana nälänhätä, jonka tohtori sattumalta oli julkilausunut, palautti äkkiä kaikkien mieleen tämän surullisen aiheen, ja kaikki rupesivat puhumaan nälänhädästä. Siitä puhuessaan he kaikki olivat yhtä mieltä, ainakin pääasiassa. Mutta melu oli kenties vielä suurempi kuin jos he olisivat olleet eri mieltä. Kaikki puhuivat yhtä haavaa.
– Ei ole mitään nälänhätää, sanoi joku; korkohinnan kiskurit ovat syypäät…
– Ja leipurit, huomautti toinen, jotka kätkevät viljan. He ovat hirtettävät.
– Todella hirtettävät, ja ilman sääliä!
– Vedettäköön heidät oikeuteen, huusi pormestari.
– Mitä, oikeuteen? huusi entistään äänekkäämmin kreivi Attilio. Oikeutta summittain! Otettakoon kolme tai neljä tai viisi tai kuusi niistä, jotka yleisen mielipiteen mukaan ovat kaikkein rikkaimmat ja konnamaisimmat ja hirtettäköön ne muitta mutkitta!
– On annettava varoittava esimerkki! Ilman esimerkkiä ei saada mitään aikaan. Hirteen tuo väki, silloin satelee viljaa joka taholta.
Ken kulkiessaan markkinoilla on nauttinut siitä sopusoinnusta, minkä ilveilijät matkaansaavat siten että eri laulujensa välillä kukin heistä virittää soitintaan pannen sen ääntämään niin kovasti kuin mahdollista, voidakseen kuulla oman soittimensa äänen keskellä yleistä pärinää – se saattaa kuvitella millainen oli tuon keskustelun synnyttämä hälinä. Tällävälin täytettiin ahkeraan laseja tuolla uudella viinillä, ja sitä ylistelevät huudahdukset sekaantuivat, kuten odottaa sopi, valtiotaloudellisten pykäläin tulkintaan. Ja näin ne sanat, jotka voimakkaimmin ja useimmin kajahtivat, olivat: Jumalien juomaa ja hirteen.
Tämän kestäessä Don Rodrigo loi aika ajoin salaisen katseen munkkiin. Hän näki tämän koko ajan istuvan tyynenä, ilmaisematta vähintäkään levottomuutta tai kiirettä ja tekemättä ainoatakaan liikettä, joka olisi osoittanut, että hän oli odottamassa. Mutta samalla hän huomasi munkin olevan sen ilmeisen, ettei aikonut poistua, ennenkuin oli kuultu hänen asiansa. Don Rodrigo olisi kernaasti antanut hänelle matkapassin ja välttänyt tuon keskustelun. Mutta kapusiinilais-munkin luota-lähettäminen, ilman että oli hänen asiaansa kuunnellut, ei ollut Don Rodrigon valtiotaidon mukaista. Koska hän nyt siis ei voinut välttää tuota ikävää kohtausta, päätti hän heti alistua siihen ja mitä pikimmin siitä vapautua. Hän nousi pöydästä, ja hänen mukanaan koko viinistä punoittava seura, joka ei silti herjennyt ääneensä jupakoimasta. Pyydettyään vierailtaan poistumistaan anteeksi Don Rodrigo lähestyi vakavan näköisenä munkkia, joka muiden kanssa oli noussut, ja sanoi hänelle:
– Olen valmis teitä kuuntelemaan.
Ja hän vei hänet toiseen huoneeseen.
KUUDES LUKU
– Miten voin teitä palvella? kysyi Don Rodrigo, pysähtyen keskelle huonetta. Näin kuuluivat hänen sanansa. Mutta se äänenpaino, millä ne lausuttiin, tiesi selvästi: Ota huomioon, kenen edessä seisot, punnitse puheesi ja esitä asiasi lyhyesti.
Ei ollut varmempaa ja pikemmin vaikuttavaa keinoa rohkaista veli Cristoforoa kuin ylpeä puhutteleminen. Hän, joka oli epäröinyt, etsinyt sopivia sanoja ja pyörittänyt sormiensa välissä vyöstään riippuvan rukousnauhan helmiä, ikäänkuin hän olisi toivonut jostakin niistä löytävänsä puheensa alkusanat, tunsi tuon Don Rodrigon kohtelun johdosta huulilleen tulvivan enemmän sanoja kuin mitä tarvitsi. Mutta hoksaten, miten tärkeätä oli, ettei pilannut asiaansa, tai oikeammin toisen asiaa, hän muutti ja lievensi ne lauseet, jotka olivat johtuneet mieleensä, ja sanoi varovan nöyrästi:
– Tulen ehdoittamaan teille oikeuden tekoa, rukoilemaan sääliväistä avunantoanne. Muutamat pahantekijät ovat väärinkäyttäneet teidän ylhäisyytenne nimeä peloittaakseen erästä pappiparkaa täyttämästä velvollisuuttaan, täten syösten onnettomuuteen kaksi viatonta ihmistä. Te voitte yhdellä ainoalla
Olen antanut ääneni ja suostunut siihen päätökseen.