Kihlautuneet. Alessandro ManzoniЧитать онлайн книгу.

      – Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä panen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta kieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen myöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut lempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä; tulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo muuta, kuin ettei minua uhrata!

      Mutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan toteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan muu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja ilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten muodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat, surulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi. Saattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena, arvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen päätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen liittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta hän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi vanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön puheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi vielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei kukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman sanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä, niin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi ainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei enää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun hän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella perheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta, niin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta silti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin sanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino jälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä huolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä ja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä, joita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden kohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden varjon peittämänä.

      Näin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille hymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet Gertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili. Hän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä kodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista uneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä suljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa ei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta johti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin tilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.

      Hänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa kuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa, Gertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen palvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin, joka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään ja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa mukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi, olisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat antaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen niitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja kahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen välinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta osoittaen.

      Näin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori kamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle vallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän nuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen mielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen menettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen huomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta ja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia, sellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain mieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa toisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän tuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet hetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen olisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi muutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se siirtyi ruhtinaan käsiin.

      Gertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata kertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan hän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta nähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä ja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin turvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut vajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi. Rangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet suljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka oli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista järjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa, että häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä pelättävämpi rangaistus.

      Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta. Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen. Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla. Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan pahoinvoipana.

      Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää ja säilyttää vaarallista salaisuutta.

      Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen. Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus? Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin, että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena, ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä; ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä pois.

      Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille. Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja kunniallista oloa, joka ei ollut mikään