Riita. Николай ГогольЧитать онлайн книгу.
rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta. Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi lattialle levitetyllä matolla.
"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen."
Ivan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.
"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?"
"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?"
"Hyvin nukuin."
"Ja nyt olette noussut levolta?"
"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi tähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat erinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin pitkää, pehmeätä, mehevää!"
"Gorpina!" huusi Ivan Nikiforovitsh, "tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja kermapiirakoita".
"Kaunis ilma tänään."
"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei tiedä minne menisi!"
"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh, te vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva myöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne tähden."
"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa sanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen teitä loukannut."
"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!"
"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!"
"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä."
"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä mitenkään loukannut."
"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh, ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole vielä se aika… mutta pitäisihän sen jo sentään olla."
"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"
"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"
Seurasi vaitiolo.
"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.
"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää uudelleen."
"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."
"Mikä sitten?"
"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin. "Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"
"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta, palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"
"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh – minä yhä siitä pyssystä – mitä te sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."
"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"
"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin, etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan! Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"
"Mitä te nyt?… Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka saatattekaan?… Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"
"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"
"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?… Eikö se silloin ole välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan tavara-aitassa."
"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."
"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."
"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun tähteni ystävyytemme osotteeksi."
"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi – ja olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat koirieni kanssa – enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"
"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."
"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.
"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."
"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua. Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle sielumessuksi?"
"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"
"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä piru ties mitä – sian!"
"Minkätähden on minun sikani – piru ties mitä?"
"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se teidän – piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne, niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."
"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"
"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika…"
"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää… Pitäkää pyssynne!
Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."
Seurasi vaitiolo.
"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut sodan meidän tsaariamme vastaan".
"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja mikä on syynä siihen?"
"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh. Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin uskoon."
"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen päätään.
"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te