Syvistä riveistä. VariousЧитать онлайн книгу.
tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja asettuivat kukin paikallensa.
Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina viheriästä verasta.
"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.
"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin muiden mukana.
"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.
"Joko minä alan työtä antaa?"
"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.
"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."
"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.
Pian olikin aineet hänellä edessänsä.
Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein huomion puoleensa.
"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi Taavetti lankaa tehdessään.
"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.
"Kaikki, paitsi terät naskalissa."
"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.
"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.
Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.
Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!
Voi toki kumminkin!"
Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.
"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.
Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne mestarille ja kysyi:
"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"
Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:
"Kiitoksella hyväksytään!"
"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.
"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."
"Ei muuta?" tuumi Taavetti.
"Ei mitään muuta", vastasi mestari.
"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.
Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää siinä puuhia käytetty.
Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.
Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja. Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty; mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot. Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu; silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.
Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi: "Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"
Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi: "Menkööt!"
Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!
Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:
"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"
"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.
"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä tulinkin!"
"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"
Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen huomasi Taavetti ja sanoi:
"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy lähteä maalle uutta saamaan!"
"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.
"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää raatais?"
"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita viisaampi.
Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"
Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.
Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.
Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa kotoansa kohden.
Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan. Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista. Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan, taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli toimittanut.—"No—kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen, "jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua, jos hän silloin vielä elää."
Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän, kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.
XI. Uudet tuumat
Laukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.
"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!" virkkoi hän sisään astuessaan ja istahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.
Mari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän