Skandinaviasta. VariousЧитать онлайн книгу.
sanoivat hänen tänne paenneen erään murhan tähden, ja sentähden muka oli hänen sukunsa niin mustaverinen; toiset taas sanoivat mustaverisyyden syyksi tuntureja, jotka asujamilta peittivät auringon jo kello viisi iltapäivällä keskikesälläkin.
Tämän kylän yllä riippui kotkanpesä. Se oli kallion raossa ylhäällä tunturin kyljessä. Kaikki voivat nähdä, miten naaraskotka aina lensi pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros lenteli kylän päällä ja sieppasi välistä karitsan tai kilin, jopa kerran pienen lapsenkin, vieden kaikki ylös pesään; sen tähden oli seudussa elämä hyvin rauhaton, niin kauan kun kotkat saivat rauhassa pesiä tuolla ylhäällä.
Tarina kertoi ennen muinoin olleen kaksi veljestä, jotka olivat kiivenneet sinne ylös ja repineet pesän rikki; mutta nykyään ei kukaan kyennyt sinne pääsemään.
Aina kun kaksi sattui yhteen Antin kylässä, puhelivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne ylös. He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet tänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka viimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan lapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta voimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne muinaiset veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Antinkylän paras poika Leif, vaikk'ei hän ollut kylän omasta suvusta. Hänellä oli kähärä tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä oli hän sukkela eikä ujostellut naistenkaan seurassa. Hän aikaisin uhkaeli kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, ett'ei hänen sitä tarvitsisi niin julki kuuluttaa.
Se vain yhä yllytti häntä, niin että hän läksi koettamaan, ennenkuin vielä oli ehtinyt parhaasen ikäänkään. Oli kirkas päivä sunnuntaina iltapuolella alkukesällä. Silloin arvattiin kotkanpoikasien juuri olevan munasta päässeinä. Väkeä oli kokoutunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan; vanhat varoittivat, nuoret kehoittivat. Mutta Leif totteli vain omaa haluansa, odotteli, kunnes emä läksi pesästänsä, ja hypähti sitte kiinni puunoksaan monta jalkaa korkealle maasta. Se puu kasvoi kallion raossa, jota myöten Leif alkoi pyrkiä ylöspäin.
Pikku kiviä vieriskeli hänen jalkainsa alla, soraa Ja multaa vieri alas, muuten oli aivan hiljaista; joki vain taempana kohisi virtapaikoissa, vaikka sekin ääni kuului hiljaa ja lakkaamattomuutensa tähden pysyi huomaamatta.
Tunturi kävi kohta jyrkemmäksi; kauan riippui Leif ainoastaan toisen kätensä varassa, etsien tukea jalalleen, mutta ei voinut löytää. Moni, varsinkin naisista, kääntyi poispäin, sanoen, ett'ei hän tuota olisi tehnyt, jos hänellä vielä olisi vanhemmat elossa. Kuitenkin löysi hän vielä tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja lipuen alaspäin, mutta yhä myöskin saaden jälleen jostakin särmästä kiinni. Alhaalla seisovaiset voivat kuulla toistensa hengityksen.
Silloin nousi pitkäkasvuinen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli yksin istunut. Hänen sanottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka Leif ei ollutkaan omasta suvusta. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi: "Leif, Leif, miksi näin teet?" Kaikki kääntyivät tyttöön päin; isä seisoi vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut. "Tule alas, Leif!" huusi hän, "minä pidän sinusta eikä sinulla siellä ylhäällä ole mitään haettavaa!"
Leifin nähtiin miettivän vähän aikaa, pari silmänräpäystä vain, mutta sitte hän läksi yhä ylemmäksi. Hän oli vakava sekä kädeltä että jalalta, sentähden kävikin kauan kaikki hyvin. Mutta kohta hän sentään alkoi väsyä, sillä hän näkyi yhä useammin lepäävän. Pienoinen kivi läksi ikäänkuin enteenä vierimään, ja kaikki, jotka alhaalla seisoivat, seurasivat sitä silmillänsä alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää tuota näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö yksin seisoi vielä kivellä käsiänsä väännellen ja ylös katsoen.
Leif tarttui taaskin kädellään ylemmäksi kiven särmään, mutta se petti, tyttö näki sen selvään; Leif tapasi toisella kädellään, sekin petti.
"Leif!" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon. "Hän putoaa!" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös, sekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa ja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät pois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä vihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.
Kun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä musertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä kantoi hänet pois.
Nuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt rohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat eivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi. Vanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:
"Hullusti tämä kävi; mutta", lisäsi hän ylöspäin katsoen, "onpa kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse siihen käsiksi."
USKOLLISUUS
Kaukana tasangolla kotiseudussani asui aviopari, jolla oli kuusi poikaa. He tekivät uskollisesti työtä hyvin suurella, vaan rappeutuneella tilalla, kunnes kirves tapaturmassa lopetti isännän elämän. Vaimo jäi yksin hoitamaan hankalaa maanviljelystä ja kuutta lastansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti kaksi vanhinta poikaa isänsä ruumisarkun luo ja otti heiltä siinä lupauksen, että pitäisivät huolta pienistä veljistänsä ja auttaisivat äitiänsä, mikäli Jumala heille soi voimia. Pojat tekivät lupauksen ja pitivätkin sen, kunnes nuorin heistä kävi rippikoulunsa. Silloin katsoivat he täyttäneensä, mitä luvanneet olivat. Vanhin nai varakkaan talollisen lesken ja häntä nuorempi kohta sen jälkeen lesken sisaren, joka myöskin oli varakkaanlainen.
Neljän jäljellejääneen veljeksen tuli nyt hallita kaikkea, vaikka tähän asti olivat olleet itse käskettävinä. Heillä ei tuntunut olevan kylliksi rohkeutta hallitukseen. He olivat lapsuudestaan asti aina olleet yksissä, joko kaksittain taikka kaikki neljä, ja nyt he vielä enemmin olivat, kun näet tarvitsivat toistensa neuvoa ja apua. Ei kukaan lausunut mitään ajatusta, ennenkuin tarkkaan tiesi toisienkin siihen yhtyvän, taikka oikeastaan ei kukaan tuntenut omaa mielipidettä, ennenkuin oli lukenut sen toisten kasvoista.
Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän mielessään yhteinen, salainen päätös, ett'ei heidän pitänyt eroaman äitinsä eläessä. Mutta äiti itse tahtoi järjestellä toisin ja sai pojat taipumaan tuumaan. Talolle oli muokattu paljo uusia viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi työntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat irtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi kummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä; toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta niistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä pitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä tytön hän tahtoi miniäksensä.
Kaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli muuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika sanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin kaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.
Vihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian ratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä iltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä tytöllä ollut mitään sitä vastaan.
"No, minkä pojan sitte tahdot, sillä saatpa itse valita?"
Mutta sitä ei tyttö ollut ajatellut. Nyt hänen kuitenkin oli ajatteleminen, koska asia hänen valintaansa jäi.
"Saattaisihan se olla vanhinkin", arveli tyttö.
Vaan vanhinta tyttö ei voinut saada, kun se poika ei tahtonut naida.
Tyttö mainitsi sitte nuorimman; mutta se taas oli äitistä vähän hullunkurista, koska hän "juuri nuorin oli".
"No,