Viimevuotiset ystävämme. Alcott Louisa MayЧитать онлайн книгу.
sillä kieli ei yksinään riitä, sanoi Amy päättävästi.
– Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo jalomielisenä marttyyrina.
– Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy, jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.
Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin, ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.
Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö. Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa, ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta. Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.
Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja – voi kauhistus! – hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra Tudorin silmien edessä.
– Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.
– Ei, ei – antakaa olla, se – se on minun, sopersi Amy posket melkein yhtä punaisina kuin hummeri.
– Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.
Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle ja sanoi nauraen:
– Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut syömään sitä?
Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.
Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui vaunusta.
Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa. Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa. Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät juhla-aterialle.
– Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.
– Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.
Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.
Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.
– Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.
– Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän hyvin, huomautti Beth lämpimästi.
– Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.
– Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä, vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli hankkinut aivan turhaan.
– Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja hummerisalaattia.
Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: – Hummeri oli antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji – , ja silloin yleinen naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen suureksi kummastukseksi.
– Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy silmiään pyyhkien.
– Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.
– Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March äänessään äidillistä osanottoa.
– Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni, sanoi Amy ääni vähän värähtäen. – Olen kiitollinen teille, kun autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen olla puhumatta näistä kutsuista.
Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta muistolahjaksi pienen korallihummerin.
4.
KIRJAILIJANOPPIA
Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.
Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään: – Palaako innoituksen tuli?
Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti, että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä