Talismani. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
katumusvirttä. Laulaessaan hän huokaili, kyynelöi ja nyyhki katkerasti, joka osotti kuinka syvästi hän tunsi tuota lukemaansa jumalallista runoutta. Skotlantilainen ritari otti suurella hartaudella osaa näihin toimituksiin, ja hänen ajatukset isännästään alkoivat sillä välin siihen määrään muuttua, että hän epäili, jollei hänen tullut häntä pitää pyhimyksenä, hänen katuvaisuutensa ankaruuden ja hänen rukoustensa innollisuuden tähden; ja kun he laattialta nousivat pystöön, seisoi hän nöyristyneenä hänen edessään, niinkuin oppilas kunnioitetun mestarin edessä. Erakko puolestaan oli muutaman hetken äänettömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.
"Katso tuohon komeroon, poikani", hän sanoi viitaten cellin perimpään nurkkaan; "siitä löydät hunnun – tuo se tänne".
Ritari totteli ja löysi pyydetyn hunnun eräässä seinään hakatussa ja pajusta kudotulla ovella suljetussa syvennyksessä. Kun hän toi sen valkean valoon, havaitsi hän, että se oli rikkinäinen ja muutamissa paikoin tahrattu jollakin mustalla aineella. Erakko katseli sitä syvällä, vaan hillityllä liikutuksella ja hänen täytyi haikealla valituksella ilmaista tunteensa, ennenkuin hän saattoi skottilaista ritaria puhutella.
"Sinä kohta saat nähdä kalliimman aarteen, mitä mailmassa löytyy", sanoi hän viimein; "oi minua, että silmäni ovat kelvottomat sitä kohti kohoamaan! Ah, minä olen vain se halpa ja ylönkatsottu merkki, joka väsyneelle matkamiehelle osotan rauhan ja turvallisuuden satamaa, vaan jonka itse iäksi täytyy ovien ulkopuolelle jäädä. Turhaan olen paennut vuorten syvimpiin rotkoihin ja keskelle janoavaa erämaata. Viholliseni on ennättänyt minut sielläkin – juuri hän, jota olen kieltänyt, on seurannut minua varustuksilleni asti".
Hän vaikeni taas hetkeksi ja kääntyen skottilaiseen ritariin sanoi sitten vakavammalla äänellä: "te tuotte minulle tervehyksen Englannin Richardilta?"
"Minä olen lähetetty kristittyin ruhtinasten neuvoskunnalta", vastasi ritari; "koska Englannin kuningas on sairas, ei hänen Majesteetinsa ole minua käskyillänsä kunnioittanut".
"Teidän merkkinne?" kysyi erakko.
Sir Kennethiä arvelutti – entiset epäluulot ja ne mielenvian osotteet, jotka hän erakossa varemmin oli huomannut, johtuivat äkisti hänelle mieleen; vaan kuinka epäillä miestä, jonka tavat olivat niin pyhät? – "Tunnussanani", hän viimein sanoi, "on tämä: kuninkaat kerjäävät kerjäläiseltä".
"Se on oikein", sanoi erakko, kun toinen oli vaiti; "minä tunsin teidät kyllä; vaan vahtimies paikallaan – ja minun on tärkeä – tiedustelee niin ystävää kuin vihollista".
Hän tämän jälkeen lähti kulkemaan lampullaan, palaten takaisin samaan huoneeseen josta olivat tulleet. Saraceni makasi vuoteellaan, yhä sikeässä unessa. Erakko seisahtui hänen viereen ja katsoi alas hänen päällensä.
"Hän nukkuu pimeydessä, eikä häntä saa herättää", sanoi hän.
Emiirin asento synnytti todella käsityksen syvästä levosta. Toinen käsivarsi, jonka hän oli heittänyt poikkipuolin ruumistaan, maatessaan kasvot puoleksi seinään päin kääntyneinä, peitti pitkällä leveällä hihallaan suuren osan hänen kasvoistaan; vaan korkea otsa oli kuitenkin näkyvissä. Kasvojen jänteet, jotka hänen valveella ollessaan olivat niin tavattoman hilpeät, olivat nyt liikkumattomat, ikäänkuin kasvot olisivat olleet mustaan marmoriin hakatut ja pitkät, silkinhienoiset silmäripset peittivät hänen läpitunkevia haukansilmiänsä. Aukinainen hervoton käsi, ja syvä, säännöllinen ja hiljainen hengitys osottivat kaikki rauhallisinta lepoa. Omituisen ryhmän muodosti makaaja tuossa laattialla ja nuo kaksi pitkää miestä hänen edessään: erakko karvaisessa vuohennahkapuvussaan, pitäen lamppua kädessä, ja ritari ruumiinmukaisessa säämiskätakissaan; edellinen ulkonäössään ilmaisten asketisen synkkyyden ankaruutta, jälkimäinen huolestuneella uteliaisuudella selvästi kuvattuna miehuullisissa kasvoissaan.
"Hän nukkuu sikeästi", sanoi erakko entisellä matalalla äänellä, ja kertoi sitten äsken lausutut sanansa, vaikka muuttaen niiden merkityksen sanallisesta kuvannolliseksi: "hän nukkuu pimeydessä; vaan hänellekin kerran päivä on koittava. – Oi, Ilderim! sinun ajatuksesi, kun olet valveella, ovat vielä yhtä turhamaiset ja sekavat, kuin ne, jotta nyt hurjasti hyörivät uinahtaneissa aivoissasi; vaan torvi kerran kaikuu ja unennäkö haihtuu".
Näin sanoen ja viitaten ritarille seuraamaan häntä, erakko astui alttarin taakse ja painoi vieterille, joka ääntämättä auveten, paljasti pienen, luolan seinään niin sievästi taitetun rauta-oven, että ainoastaan tarkin tutkinto saattoi sen huomata. Ennenkuin erakko kuitenkaan uskalsi ovea kokonaan avata, kaatoi hän vähän öljyä lampusta saranoille; ja kaitaiset kallioon hakatut portaat tulivat näkyviin, kun rauta-ovi viimein oli aivan auki.
"Ota tämä huntu", sanoi erakko surullisella äänellä, "ja peitä sillä silmäni; sillä minä en saata katsella sitä aarretta, jonka heti saat nähdä, ilman synnittä ja julkeudetta".
Mitään vastaamatta, ritari kiiruusti sitaisi hunnun munkin pään ympäri, ja viimemainittu alkoi portaita nousta miehen tavalla, jota oli liian tiehen tottunut valoa tarvitakseen, vaikka hän samalla näytti lamppua skotlantilaiselle, joka hänen jälessään astui monet asteet noita kapeita portaita ylös. Viimein he joutuivat pieneen, epämukaiseen holviin, jonka yhteen nurkkaan rappuset päättyivät ja jonka vastapäisessä nurkassa toiset portaat näkyivät saattavan yhä ylemmä. Kolmannessa kulmassa oli götiläinen portti, karkeasti koristettu tavallisilla, yhteen ryhmitetyillä kolonneilla ja veistoksilla ja varustettu kovasti raudotetulla puoli-ovella. Tälle ovelle erakko käänsi askeleensa, jotka näyttivät horjahtelevan, kun hän sitä lähestyi.
"Riisu kengät jaloistasi", sanoi hän kumppalilleen; "sillä paikka, jolla seisot, on pyhä. Karkota sydämesi sisimmästä pohjasta kaikki maalliset ja lihalliset ajatukset; sillä niitten muisteleminen tällä paikalla olisi kuolemansynti."
Ritari pani käskyn mutaan kenkänsä syrjään, ja erakko sillä välin oli hetken aikaa ääneti ikäänkuin hänen sielunsa olisi hiljaiseen rukoukseen ollut vaipuneena, ja kun hän taas liikahti, hän käski ritarin kolmesti kolkuttaa tuolle puoli-ovelle. Hän teki niin. Ovi aukeni itsestään, ainakaan sir Kenneth ei nähnyt ketään, ja samassa kirkkain valo ja väkevä, miltei tukahuttava tuoksu ihanimmista haju-aineista virtasi häntä vastaan. Hän väistyi pari kolme askelta taaksepäin ja hetki kului, ennenkuin hän tointui tuon pimeästä valkeuteen äkkiä tapahtuneen muutoksen häikäisevistä ja hurmaavista vaikutuksista.
Kun hän astui sisään huoneeseen, mistä tämä valonvirta tulvasi, näki hän että valo lähti ryhmään asetetuista, puhtaimmalla ja paraimman hajuisella öljyllä täytetyistä hopealampuista, jotka hopeisista vitjoista riippuivat alas erään pienen götiläisen kappelin katosta, joka, samoin kuin suurin osa erakon eriskummaista asunnosta, oli kovaan kallioon hakattu. Vaan kun kaikissa muissa paikoin, mitkä sir Kenneth oli nähnyt, kallioon laskettu työ oli ollut koristelemattominta ja karkeinta laatua, oli sitä vastoin tässä kappelissa taitavimpain artitehtein kekseliäisyyttä ja taitoja käytetty. Suippukaarenmuotoon tehtyä kattoa kannatti kummallakin puolella kuusi harvinaisimmalla taiteellisuudella veistettyä pilaria; ja se tapa, jolla ontevain kaarten risteykset sievillä koristuksilla toisiinsa yhistyivät, soveltui rakennustaiteen ja aikakauden hienoimpaan kaunetuntoon. Pylväsriviä vastaavina oli molemmin puolin kuusi kauniilla veistoksilla koristettua komeroa, joista kukin sisälti yhden apostolin kuvan.
Kappelin ylä- ja itäpäässä seisoi alttari, ja sen takana kallis, kullalla runsaasti kirjailtu esirippu persialaisesta silkistä peitti muuriin tehtyä syvennystä, joka epäilemättä sisälsi jonku erittäin pyhän kuvan eli jäännöksen, jonka kunniaksi tämä eriskummainen rukouspaikka oli rakettu. Siinä vakuutuksessa että näin oli asianlaita, ritari astui kohti alttaria, ja langeten polvilleen sen eteen, kertoi tulisella innolla rukouksiaan, kun hänen hartautensa sen kautta häirittyi, että esirippu äkkiä nostettiin, eli oikeammin vedettiin syrjään, hänen näkemättä kuinka ja keneltä; vaan tällä tavoin paljastetussa komerossa hän havaitsi hopeasta ja ebenholtsista valmistetun kaapintapaisen kapineen kaksoisovilla, joka pienennetyssä muodossa kuvasi götiläistä kirkkoa.
Kun hän kiinteällä