Talismani. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
lääkärit eivät hänen suhteen uskaltaneet harjottaa sitä valtaa, jota tohtorin välttämättä täytyy potilaan suhteen käyttää, voidaksensa hänelle olla hyödyksi. Ainoastaan yksi uskollinen paroni, joka kenties omansa ja hallitsiansa luonteen yhtämukaisuuden tähden oli häneen luopumattomasti kiintynyt, rohkeni asettua jalopeuran ja hänen vihansa väliin, ja hillitsi tyynesti, mutta vakavasti, tuota vaarallista potilasta, johon toimeen ei yksikään muu olisi uskaltanut ryhtyä, ja johon Thomas de Multon ainoastaan sen tähden pystyi, että hän piti kuninkaansa henkeä ja kunniaa suuremmassa arvossa kuin sitä suosioa, jonka hän saattoi menettää, ja sitä vaaraa, johon hän saattoi joutua, noin vallatonta ja mielipahassaan peljättävää sairaista hoitaessaan.
Sir Thomas oli Gilslandin herra Cumberlannissa, ja tällä aikakaudella, jolloin liikanimet ja arvonimitykset eivät niin kiinteästi liittyneet henkilöihin kuin nykyään, kutsuivat normannit häntä lord de Vaux'ksi ja saksilaiset, jotka pitivät kiinni vanhasta kielestään ja ylpeilivät siitä saksilaisesta verestä, joka juoksi kuulusan soturin suonissa, nimittivät häntä englannin kielellä Tuomaaksi eli tuttavammin Thom of the Gills, s. o. Kaitaisten Laaksojen herraksi, joista hänen laajat tiluksensa olivat saaneet hyvin tunnetun nimensä.
Tämä paroni oli ottanut osaa lähes kaikkiin niihin sotiin, joita oli käyty Englannin ja Skotlannin välillä, ja myöski niihin moninaisiin sisällisiin riitoihin, jotka siihen aikaan rasittivat viimemainittua maata, ja oli kaikissa kunnostanut itseään niin hyvin sotaisen taidon kuin oman urhoollisuuden kautta. Hän oli muissa suhteissa raaka sotilas, suora ja huolimaton tavoissaan setä hiljaluontoinen, melkeinpä tyly käytöksessään, eikä, ainakaan siltä kuin päältäpäin näytti, vaatinut että häntä pidettäisiin valtio- eli hovimiehenä.
Vaan ne, jotta luulivat saattavansa katsella tarkemmin ihmisten luonteisiin, väittivät kuitenkin, että lord de Vaux oli yhtä viekas ja kunnianhimoinen, kuin julkea ja rohkea, ja arvelivat, että kun hän mukaantui kuninkaan omaan suoraan ja pelkäämättömään mielenlaatuun, hän silloin ainakin jossakin määrin tahtoi saavuttaa hänen suosioansa ja tyydyttää omaa syvään kätkeytyvää kunnianhimoansa. Mutta kukaan ei huolinut hänen aikeitaan vastustella, jos hänellä todella semmoisia oli, kilpailemalla hänen kanssa siinä vaarallisessa tehtävässä, jota tarttuvaksi sanottua tautia sairastavan potilaan jokapäiväinen palveleminen tuotti, etenkin kun tämä sairas oli Leijonasydän, jota tappelusta estetyn sotilaan ja vallanpidosta erotetun kuninkaan raivosa kärsimättömyys tuskastutti; ja halvat sotamiehet, ainakin englantilaisessa armeijassa, olivat ylipäätäin siitä ajatuksesta, että de Vaux hoiti kuningastaan kuin kumppali kumppalinsa, jokapäiväisiin vaaroihin osaa ottaneitten välillä solmitun sotilasystävyyden koko rehellisyydellä ja vilpittömällä ujostelemattomuudella.
Muutaman lämpimän syrialaisen päivän iltapuolella Richard makasi tautivuoteellaan, joka hänen sielulleen oli yhtä inhottava kuin itse tauti hänen ruumiilleen ilkeä. Hänen kirkkaat siniset silmänsä, jotka aina säteilivät kummastuttavalla loistolla ja tulella, olivat nyt kuumeesta ja sielun levottomuudesta tulleet vielä kirkkaammiksi ja säihkyivät hänen kiharain ja leikkaamattomain, keltaisten hivusten alta yhtä äkillisesti ja vilkkaasti kuin auringon viimeiset säteet pistävät esiin lähenevän ukkosenpilven syrjästä, jota se kuitenkin kultaa. Hänen miehuulliset kasvonsa osottivat selvään turmelevan taudin edistymistä, ja huolimattomasti hoideltu, ajamaton parta peitti huulia ja leukaa. Kun hän tuossa heittäysi sinne tänne sängyssään, välin vetäen peittoa päälleen, välin, hetki sen jälkeen, viskaten sen yltään, ilmaisi hänen vuoteensa epäjärjestys ja hänen kiivaat liikuntonsa samalla kertaa kovimpiin rasituksiin tottuneen luonteen pontevuutta ja raivokasta malttamattomuutta.
Hänen vuoteensa vieressä seisoi Thomas de Vaux, joka kasvojensa, käytöksensä ja ryhtinsä puolesta oli täydellisin vastakohta sairaalle kuninkaalle. Hänen kasvunsa oli melkein jättiläisen tapainen, ja hänen hivuksiansa olisi paksuudessa voinut verrata Simsonin tukkaan, vaikka vasta sitte kuin israelilaisen sankarin suortuvat olivat saaneet philistealaisnaisen saksia maistaa; sillä de Vaux piti lyhyeksi leikattua tukkaa, että se mahtuisi kypärin alle. Hänen suurten pähkinänkarvaisten silmäinsä loisto muistutti syksyisen aamun kirkkaudesta, ja niiden tyyneys häirittyi ainoastaan hetkeksi, kun Richard näytti kovin kiivaita rauhattomuuden ja kärsimättömyyden merkkejä. Hänen kasvonsa, vaikka suuremmoiset niinkuin hänen ruumiinsakin, olivat ehkä olleet kauniit, ennenkuin arvet niitä epämuodostivat; ylähuulta peitti normannilaiseen tapaan paksut viikset, jotka olivat niin pitkät ja tuuheat, että yhtyivät tukkaan, joka, niinkuin partakin, oli mustanruskea ja harmahtava. Hänen ruumiinsa näytti olevan sitä laatua, joka parhaiten kestää vaivoja ja vahingollista ilmanalaa; sillä hän oli hoikka vyötäisiltä, rinta oli leveä ja korkea, käsivarret pitkät ja sääret vankat. Enempään kuin kolmen vuorokauteen hän ei ollut riisunut olkapäissä ristillä koristettua költeriansä, ja vain nauttinut hetken lepoa, jota hallitsian hoitaja voipi itselleen harvinaisesti anastaa. Hän muutti harvoin asentoansa, paitsi antaessaan Richardille virvotusaineita ja rohtoja, joita ei kukaan vähemmin suosituista hoviherroista olisi voinut houkutella malttamatonta kuningasta ottamaan, ja jotain liikuttavaa oli tuossa hellässä, ehkä kömpelössä tavassa, jolla hän näitä askareitansa toimitti, jotka olivat niin sopimattomia hänen rohkealle ja sotilaantapaiselle käytökselleen.
Teltalla, jossa nämä henkilöt olivat, oli, aikakauden tapojen ja Richardin persoonallisen luonteen mukaan, enemmän sotaisa, kuin uhkea ja kuninkaallinen ulkonäkö. Monenlaisia hyökkäys- ja puollustusaseita, joista muutamat olivat eriskummaista ja vastakeksittyä tekoa, makasi ympäri teltan lattiaa tai oli ripustettu niihin tankoihin, jotka sitä kannattivat. Metsästysretkillä tapettujen petoeläinten nahkoja oli levitetty lattialle tai ripustettu teltan seinille, ja tuommoisista jahdin voittomerkeistä tehdyllä läjällä makasi kolme alania, niinkuin niitä silloin kutsuttiin, eli susikoiraa, kaikkein suurinta lajia ja lumivalkoisia. Heidän päänsä joihin kynsi ja hammas oli piirtänyt monet arvet, osottivat heidän osallisuuttansa siihen voittovuoteeseen, jolla he lepäsivät, ja heidän silmänsä, jotka he silloin tällöin haukoteltuaan eli jäseniään oiottuaan loivat Richardin sänkyyn, ilmaisivat suurinta kummastusta ja mielipahaa tästä tavattomasta joutilaisuudesta, jota heidänkin täytyi sietää. Tämä kaikki oli vain sotilaan ja metsästäjän tunnusmerkkejä; mutta pienellä pöydällä aivan sängyn vieressä oli kolmikulmainen teräksinen kilpi kolmella juoksevalla leijonalla, semmoisen vaakunan tämä ritarillinen hallitsia ensin valitsi, ja tämän kilven edessä oli se kultainen diademi, melkein herttuallisen kruunun kaltainen, paitsi että se edestäpäin oli korkeampi kuin takaa, joka purppurasamettisen ja kullalla kirjailtun tiaran (lakin) kanssa, tähän aikaan oli englantilaisen majesteetin merkkikuva. Sen vieressä, ja ikäänkuin valmiina suojelemaan kuninkaallista vertauskuvaa, makasi mahtava sotanuija, joka jok'ainoalle toiselle kädelle, kun Leijonansydämen, olisi ollut kovin raskas.
Teltan ulkonaisessa osastossa oleskeli kaksi upseeria kuninkaan henkivartioväestä, alakuloisina ja rauhattomina herransa terveydentilasta, eikä vähemmin omasta puolestaan, jos hän kuolisi. Heidän synkkä pelonalaisuus vaikutti myöskin vahtimiehiin teltan ulkopuolella, jotka kuljeskelivat edestakaisin äänettöminä ja huolestuneen näköisinä, eli seisoivat liikkumattomina, tapparakeihäisiinsä eli hilporeihinsa nojaten, pikemmin aseellisten voittomerkkien kuin eläväin sotilasten kaltaisina.
"Sinulla ei siis ole parempia uutisia minulle ulkoa kerrottavia, sir Thomas?" sanoi kuningas pitkän ja ikävän vaiti-olon jälkeen, jota oli kestänyt tuossa kuumeentapaisessa levottomuudessa. "Ritarimme kaikki vaimonpuoliksi muuttuneina ja naisemme tekopyhiksi, eikä rahtuakaan miehuullisuutta ja ritarillisuutta virkistämään leiriä, johonka kuuluu koko Europan ritariston valioväki – Haa!"
"Välirauha, mylord", sanoi de Vaux yhtä kärsivällisesti, kuin hän jo kaksikymmentä kertaa oli saman selityksen tehnyt – "välirauha estää meitä miehen tointa osottamasta, ja mitä naisväkeen tulee, niin minä, kuten teidän majesteetinne hyvin tietää, olen huono seuramies ja vaihdan ani harvoin teräksen ja puhvelikölterin kultaan ja samettiin – mutta sen tiedän, että etevimmät kaunottaremme ovat seuranneet hänen majesteettiansa kuningatarta ja prinsessaa vaellusretkelle Engaddin luostariin sen lupauksen täyttämiseksi, jonka he ovat tehneet teidän korkeutenne pelastamiseksi tästä