. Читать онлайн книгу.
joka oli suuri kuin kokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin ja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja palauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin yläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden savupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin laivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää. Tavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina ja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan, joka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.
Kun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa kuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää esille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän ärjäsi vihastuneena:
– Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan; sitä ei käytetä ennenkun illalla.
Esimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta saataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä suuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.
– Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea siihen.
Kun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin raivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei voitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli todellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen, puusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä autioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla, ollut kylliksi arvokas Havrelle.
– Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja sitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.
Miehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten piti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi sen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn valvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden ryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi tahdonlujuus.
Tämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän piti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin yksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi taitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen valvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat hänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat naistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti hän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä kauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin tarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.
Kohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan Rouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli muuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä keskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä aamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti, jonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi vaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista pyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.
Oli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu junasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat, että harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella, suurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo auringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin talviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja tarkasti.
Kello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella, tapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot. Dabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä ryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa suuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä. Hän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan harjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta välikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko maailman korkeamman kauppamaailman kanssa.
Tänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut hänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä avaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä olevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt ovelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle. Herra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan. Roubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle tilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt kiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti suuressa arvossa.
– Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?
– Kyllä, kiitos.
Hän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä ja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli muuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa hermostuneesti vavahtamasta.
– Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.
– Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.
Dabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille hiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut merkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki sähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti koski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi hän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä, kuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja aamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja hänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä oli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän vielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies hänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja tavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen selontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka eräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.
– Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän oven luo.
Mutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään, ja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä eleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen junasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi minuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa ennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän tämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli muutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa häntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi jälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi veturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä taholla.
Aurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi kalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan kiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon tekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.
Aivan odottamatta pysäytti hänet ääni:
– Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?
Se oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias velikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen harmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri ulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.
– Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.
Ah, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden…
Ja te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa kahdenkymmenen neljän tunnin loman.
– Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut hiprakassa