Ihmispeto: Siveysromaani. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
hän on kyllä ollut sangen kiltti sinua kohtaan, alkoi uudelleen Roubaud, joka oli sytyttänyt piippunsa. Hän ei ole ainoastaan kasvattanut sinua kuin hienoa neitiä, vaan myöskin viisaalla tavalla hoitanut sitä vähää, mikä sinulla oli, ja lisännyt sitä, kun menimme naimisiin… Puhumattakaan siitä, että hän on luvannut jättää jälkeensä jotakin sinulle.
– Niin, mutisi Séverine, Droix-de-Maufrasin varrella olevan talon, tuon paikan, missä rautatie kulkee tilusten halki. Mutta siihen ei ole luottamista, sillä Lachesnayelaiset kyllä koettavat vaikuttaa häneen, ett'ei hän antaisi minulle mitään. Ja minä olen yhtä tyytyväinen siihen.
Hän oli lausunut viimeiset sanansa niin vilkkaasti, että mies hämmästyi, otti piipun suustaan ja katsoi hänen suurein, pyörein silmin.
– Sinäpä olet hauska. Sanotaan presidentillä olevan useampia miljooneja, ja mitäpä pahaa siinä olisi, jos hän testamentissaan muistaisi ristitytärtänsä? Se ei voisi hämmästyttää ketään ja silloin me saisimme asiamme hyvin järjestettyä.
Silloin pälkähti hänen päähänsä asia, joka sai hänen nauramaan.
– Sinä ehkä pelkäät, että ihmiset uskovat sinun olevan hänen tyttärensä? Kuten tiedät kerrotaan presidentistä kylläkin kauniita asioita, vaikka hän näyttää niin jäykältä ja ankaralta.
Séverine syöksähti ylös aivan hurjana ja kasvoiltaan tulipunaisena, sinisissä silmissään peljästyksen ja hämmingin ilme.
– Hänen tyttärensä, hänen tyttärensä!.. Et saa laskea leikkiä tuolla tapaa! Voinko minä olla hänen tyttärensä? Olenko hänen näköisensä?.. Olkoon tämä kylliksi, puhukaamme jostakin muusta. En tahdo matkustaa Doinvilleen, koska en tahdo; tahdon mieluummin palata sinun kanssasi Havreen.
Juuri kuin rauhoittuakseen täydellisesti, ennen kun alkaisi hiukan siivota jälkiänsä huoneessa, meni hän takaisin akkunan luo. Mies pani pois veitsen ja piipun ja seurasi perässä sinne. Hän sulki vaimonsa syliinsä, nojasi leukaansa hänen olkapäähänsä ja kallisti päätänsä hänen päätään vastaan. Liikkumattomina katselivat he ratapihalle.
Vähitellen, sanomatta mitään, tuli Roubaud hänen lämpimän, nuoren ruumiinsa hurmaamana yhä lähemmäksi ja hyväilevämmäksi. Hän vei hänet pois akkunan luota ja alkoi intohimoisesti suudella häntä.
– Ei, ei, päästä minut, mutisi Séverine.
Hänen verensä kiehui, tuntui siltä kuin kaikki olisi häntä juovuttanut: ruoka ja viini, kuumeiset kävelyt Pariisin kaduilla, liiallinen kuumuus huoneessa. Ja kuitenkin osoittautui hän vastahakoiseksi, asettui vastarintaan, liikutettuna ja peljästyneenä syystä, jota hän ei olisi voinut selittää.
– Ei, ei, minä en tahdo.
Tulipunaisena kasvoiltaan piteli mies häntä kiinni karkeilla, voimakkailla käsillään. Hän olisi voinut murskata hänet. Hän voisi tulla hulluksi, ei milloinkaan ollut hän tuntenut vaimoansa niin hehkuvaksi, niin lihallisen himoittavaksi. Séverinen mustat hiukset tummina heijastuivat hänen muuten niin tyynistä, tummansinisistä silmistään ja uhkea, veripunainen suu erosi silminnähtävästi noista suloisista, pyöreistä kasvoista. Hän ei enään tuntenut tätä naista. Miksi kieltäytyi hän?
– Ei, ei. Minä pyydän sinua, anna minun olla!.. Minä en tiedä, mitä se on, mutta pelkkä ajatuskin tukahuttaa minut. Se ei olisi onneksi.
Molemmat istuivat nyt sängyn reunalla. Roubaud pyyhki kädellä kasvojaan, kuin olisi hän tahtonut karkoittaa tuon tuiman polton. Nähdessään hänet jälleen tyynenä, nojausi Séverine ystävällisesti häntä vastaan, painoi suudelman hänen poskelleen; hän tahtoi näyttää joka tapauksessa pitävänsä hänestä paljon. He olivat tointuaksensa hetkisen puhumatta. Mies oli jälleen tarttunut hänen vasempaan käteensä ja leikki vanhalla kultasormuksella, kultaisella käärmeellä pienine, punatimanteista valmistettuine päineen, jota hän kantoi samassa sormessa, kuin vihkisormustakin. Mies muisti hänen aina kantaneen sitä siinä.
– Pikku käärmeeni, sanoi Séverine tahtomattansa ja uneksien, luullen hänen katselevan sormusta ja tuntien vastustamatonta puhumisen tarvetta.
– Hän antoi sen minulle Croix-de-Maufrasissa, kun täytin kuusitoista vuotta.
Roubaud kohotti hämmästyneenä päätään.
– Kuka antoi? Presidenttikö?
Miehensä katsoessa häneen hän säpsähti ja heräsi äkisti. Hän tunsi poskiansa jäätävän. Hän koetti vastata jotakin, mutt'ei keksinyt mitään; hän oli kuin halvattu.
– Mutta, jatkoi Roubaud, sinä olet aina sanonut saaneesi sormuksen äitisi jälkeen.
Séverine olisi vielä voinut ottaa takaisin, mitä hän huomaamattaan oli päästänyt suustaan. Hänen olisi tarvinnut vain nauraa tai näytellä hajamielistä. Mutta hän oli ajattelemattoman itsepintainen.
– Hyvä ystäväiseni, en milloinkaan ole sanonut, että olen saanut sormuksen äitini jälkeen.
Roubaud katsoi häneen tuimasti ja kalpeni samassa.
– Mitä? Etkö ole milloinkaan sanonut niin? Olethan sanonut sen vähintäänkin kaksikymmentä kertaa… Ei siinä ole mitään pahaa, että presidentti on antanut sinulle sormuksen. Hän on antanut sinulle paljon muuta. Mutta minkä vuoksi olet pitänyt sen salassa? Miksi olet valehdellut ja sen sijaan puhunut äidistäsi?
– En ole maininnut äitiäni; rakas ystävä, sinä erehdyt!
Hän teki tyhmästi, ollessaan niin itsepäinen. Hän ymmärsi olevansa hukassa, että mies luki selvästi hänen sisimmästään, ja hän olisi tahtonut peruuttaa, mitä oli sanonut, mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän tunsi kasvojensa vääristyvän ja että koko hänen persoonansa ilmaisi vasten hänen tahtoaan rikoksen tunnustamista. Poskien kylmyys oli levinnyt yli koko kasvojen ja hänen huulensa värähteli hermostuneesti. Roubaud sitävastoin oli hirvittävän näköinen, hän oli äkisti tullut niin punaiseksi, että olisi voinut luulla veren halkaisevan suonet; hän tarttui vaimonsa ranteeseen, tuijotti häntä läheltä, paremmin voidakseen hänen hämmästyneistä ja peljästyneistä silmistään lukea sen, mitä hän ei ääneensä lausunut.
– Kuolema ja helvetti, änkytti hän.
Séverine rupesi pelkäämään, pani kätensä kasvojen eteen, aavistaen, että mies löisi häntä. Vähäinen, merkityksetön pikkuasia, erään sormusta koskevan valheen unhoittaminen oli pari sanaa vaihdettua täydellisesti paljastanut hänet. Minuutin kuluttua heitti Roubaud hänet työntämällä poikkipuolin sänkyyn ja alkoi lyödä häntä. Niiden kolmen vuoden kuluessa, mitkä he olivat olleet naimisissa, ei hän ollut antanut hänelle pienintäkään lyöntiä, mutta nyt ruhjoi hän häntä sokeassa, törkeässä katkeruudessaan.
– Kirottu lutka; sinä olet ollut … sinä olet ollut … vanhan, elähtäneen ukon – rakastajattarena.
Hän sähisi suustaan nuo sanat, käheänä katkeroitumisesta. Hän kuuli vain, kuinka vaimo vastasi: ei! Se oli ainoa, mitä hän osasi sanoa puolustuksekseen; hän kielsi, jott'ei mies ottaisi häntä hengiltä. Tämä itsepintainen pysytteleminen valheessa teki Roubaudin vihdoin aivan mielettömäksi.
– Tunnusta!
– En, en!
Hän tempasi Séverinen ylös ja tuki häntä käsivarsillansa, jott'ei hän vaipuisi alas ja koettaisi suojella kasvojaan peitolla. Hän pakotti vaimonsa katsomaan häntä suoraan silmiin.
– Tunnusta!
Mutta Séverine liukui pois, pääsi irti ja aikoi juosta ovelle. Mutta yhdellä hyppäyksellä oli hän jälleen hänen kimpussaan ja löi hänet kumoon, niin että hän kaatui pöydän viereen. Roubaud heittäytyi hänen viereensä ja tarttui hänen tukkaansa. He olivat niin liikkumattomina silmänräpäyksen, ja tämän kamalan vaitiolon aikana kuului Dauvergne-neitien soitto ja laulu. Näiden meluava pianonsoitto oli onneksi häivyttänyt heidän kamppailustaan lähteneen