Ihmispeto: Siveysromaani. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
mieleni pelkästään siitä huvista, että näen hänen saavan pitkän nenän… Saa nähdä kuka ensiksi antautuu, hänkö vai minä. Minä olen epäluuloinen enkä syö mitään, mihin hän saattaa päästä käsiksi. Ja jos minä kuolla kupsahdan, niin ei hän sittenkään saa minun tuhatta frangiani, vaikka minun täytyisi viedä ne mukanani hautaan.
Hän vaipui jälleen tuolille, väsyneenä ja uuden torventörähdyksen värisyttämänä. Se oli Misard, joka kynnykseltään antoi merkin Havreen menevästä junasta. Huolimatta itsepintaisesta päätöksestään olla jättämättä miehelleen perintöä, tunsi Phasie häntä kohtaan salaista, alati kasvavaa pelkoa, jättiläisen pelkoa itikkaa kohtaan, minkä se tuntee itseään syövän. Ilmoitettu juna, joka oli kahdentoista ja neljänkymmenen viiden sekajuna Pariisista, tuli kumeasti vyöryen etäällä. Se kuului tulevan ulos tunnelista ja korskuvan vielä kovemmin avoimella kentällä. Sitten kulki se ohi kumisten ja raskaasti, kuin vastustamaton hirmumyrsky.
Jacques, joka oli kurkistanut ylös akkunaan ja nähnyt pienten, neliskulmaisten vaununakkunain, joista näkyi matkustajien kasvoja, kulkevan ohitse, tahtoi hälventää Phasien synkät ajatukset ja sanot leikillisesti:
– Kummi valittaa sitä, ett'ei hän milloinkaan näe edes kissaakaan tässä luolassa… Mutta onhan tuossa ihmisiä!
Phasie joutui hämilleen eikä aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti:
– Ihmisiä, missä sitten?.. Niin kyllä, sellaisia, jotka matkustavat ohitse. Niistä ei mitään iloa heru. En tunne heitä enkä saa jutella heidän kanssaan.
Jacques nauroi yhä.
– Tunnettehan minut, minun näette usein menevän ohitse.
– Niin, sinut kyllä tunnen, tiedän koska sinun junasi tulee ja katselen sinua veturissasi. Mutta sinä vain kiidät ohi. Eilen sinä viittosit minulle kädelläsi, mutta minä en voinut edes vastata… Ei, ei, sillä tavalla ei ihmisiä tavata.
Jacques nyökkäsi jälleen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä kuin hän. Hän oli hetkisen istunut katsellen Florea, joka avasi veräjän suunnattomia kivimöhkäleitä kuljettaville vaunuille. Tie ei kulkenut pitemmälle kuin Bécourtin kivilouhimoon saakka, minkä vuoksi veräjä öisin oli tavallisesti suljettuna munalukolla, ja varsin harvoin tapahtui, että Floren täytyi nousta sitä avaamaan. Nähdessään hänen tuttavallisesti juttelevan ajomiehen, pienen, tumman nuorukaisen kanssa, huudahti hän:
– Onko Cabuche sairaana, koska hänen serkkunsa Louis ajaa hänen hevosiansa?.. Näkeekö kummi usein Cabucheparkaa?
Phasie ei vastannut, vaan nosti kätensä ylös ja huokasi raskaasti. Viime syksynä oli tapahtunut jotakin, joka ei suinkaan ollut omiansa virkistämään häntä. Hänen nuorin tyttärensä, Louisette, joka palveli kamarineitsyenä presidentin sisaren, rouva Bonnehonin luona Doinvillessä, oli eräänä iltana puoliksi mieletönnä ja rääkättynä paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo, hänen keskellä metsää sijaitsevaan asuntoonsa, ja kuollut siellä. Liikkeellä oli ollut huhu, joka syytti presidentti Grandmorinia väkivallan yrityksestä häntä vastaan, mutta siitä ei uskallettu ääneen puhua. Äiti kyllä tiesi mitä hänen oli uskottava, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua siitä aineesta. Hän sanoi kuitenkin lopuksi:
– Ei, hän ei enään tule tänne, hänestä tulee oikea susi… Louisette raukka, hän oli niin soma ja kiltti ja herttainen. Hän piti oikein paljon minusta, ja hän olisi hoitanut minua, kun taas Flore, herra Jumala ei silti, että minä häntä moittisin, mutta varmaankaan ei hän aina ole tolkussaan; kaiken täytyy käydä hänen päänsä mukaan, ja hän on niin ylpeä ja kiivas luonnostaan ja pitkiin aikoihin ei häntä näekään… Kaikki on niin surullista, niin surullista.
Jacques katseli edelleenkin kivivaunuja, jotka nyt olivat saapuneet radalle. Mutta pyörät tarttuivat ratakiskoihin ja ajajan täytyi läimäyttää ruoskallaan, ja Florekin kirkui yllyttääkseen hevosia.
– Lempo soikoon, sanoi Jacques, nytpä ei juna saisi tulla… siitäpä tulisi aika munakokkeli!
– Ei ole vaaraa, vastasi Phasie täti. Flore voi kyllä monasti olla omituinen mutta hän ymmärtää tehtävänsä ja pitää silmänsä avoinna… Meillä ei, Jumalan kiitos, ole nyt viiteen vuoteen tapahtunut ainoatakaan onnettomuudentapausta. Kerran ennen ajoi juna erään miehen yli. Mutta meillä on ollut tekemistä ainoastaan yhden lehmän kanssa, vaikka juna oli joutumaisillaan pois kiskoilta. Eläinraukan ruumis löydettiin täältä ja pää tuolta tunnelin läheltä… Kun Flore on täällä, voin kyllin nukkua levollisesti.
Vaunut olivat nyt päässeet yli ja pyörät kuuluivat etäällä tärisevän noissa syvissä raitioissa. Silloin palasi Phasie ainaiseen huoleensa, muiden samoinkuin omaankin terveyteensä.
– No, entäs sinä, oletko sinä nyt oikein terve? Muistathan sairautesi tuolla kotona, sen, jota ei lääkäri ymmärtänyt.
Jacquesin katseeseen palasi sama levoton, epämääräinen ilme.
– Niin, kiitos kummi, minä voin sangen hyvin.
– Todellakin! Onko se kokonaan poissa, tuo kolotus korvien takana, joka kulki läpi aivojen, ja nuo ankarat kuumekohtaukset ja synkkämielisyys, joka pakoitti sinut eläimen tavoin piiloutumaan johonkin loukkoon?
Mitä kauvemmin hän jatkoi tätä puhettaan, sitä levottomammaksi tuli Jacques ja hän tunsi vihdoin voivansa niin pahoin, että keskeytti eukon puheen varsin kiivaasti.
– Minä vakuutan voivani sangen hyvin. Ei minua enään vaivaa mikään.
– Sitä parempi, poikaseni!.. Ei se minua terveeksi tekisi, jos sinä olisit kipeä. Ja terveenä oleminen kuuluu sinun ijällesi. Voi, ei ole olemassa mitään niin hyvää kuin terveys… Teitpä oikein kiltisti tullessasi minua katsomaan nyt, kun olisit voinut huvitella jossakin muussa paikassa. Syöthän meidän luonamme ja maata voit sinä ylhäällä ullakolla, Floren huoneen vieressä.
Taas keskeytti hänet torventörähdys. Nyt oli aivan pimeä ja he saattoivat akkunan lävitse vain hyvin epäselvästi eroittaa Misardin, joka keskusteli jonkun toisen miehen kanssa. Kello oli vastikään lyönyt kuusi ja yövartija päästi Misardin kotiin. Nyt vihdoinkin pääsi hän vapaaksi, oleskeltuaan kaksitoista tuntia tässä vajassa, jonka ainoana sisustuksena oli pieni pöytä konelaa'an alta, tuoli ja kamiini, joka levitti sellaista kuumuutta, että hänen melkein alati täytyi pitää ovea avoinna.
– No, nyt tulee hän sisään, mutisi Phasie täti ja rupesi uudelleen pelkäämään.
Ilmoitettu juna, joka oli hyvin raskas ja hyvin pitkä, lähestyi yhä äänekkäämmin puhkuen. Jacquesin täytyi kumartua eteenpäin, jotta sairas kuulisi hänen sanansa. Häntä liikutti se viheliäinen tila missä hän jälleen huomasi Phasien olevan, ja tahtoi koettaa lohduttaa häntä.
– Kuulkaapa, kummi, jos hän nyt todellakin hautoo pahoja ajatuksia, niin saataisiin hänet kentiesi luopumaan niistä, jos hän tietäisi minun puuttuvan asiaan… Paras olisi, että uskoisitte tuhannen frangianne minulle.
– Tuhannen frangiani! huudahti eukko mieli kuohahtaen, sinulle annan niitä yhtä vähän kuin hänellekään!.. Mieluummin kuolen, sen sanon minä sinulle.
Junia tuli ja toisia meni. Kuinka paljon väkeä! Vieläkin loppumaton ihmisjono sekä kaikki nämä vierivät vaunut, sähisevät veturit, suhisevat sähkölennätinlangat ja kellonsoitot! Oli kuin olisi suuri ruumis, jättiläismäinen olento, maannut poikittain maassa, pää Pariisissa ja selkänikamat pitkin linjaa sekä jäsenet ojennettuina sivuradoille, jalat ja kädet Havressa ja muissa loppukohdissa. Ja juna kiiti koneellisesti ja voitosta varmana kohti tulevaisuutta matemaattisella tarkkuudella, ja anteeksiantamattoman tietämätönnä siitä, mitä sen kumpaisellekin puolelle jäi jälelle ihmisestä, salattuna, mutta aina elävänä: ikuisesta intohimosta ja ikuisesta rikoksesta.
Flore tuli ensiksi sisälle. Hän sytytti varjostimettoman fotogeenilampun ja kattoi pöydän. He eivät vaihtaneet sanaakaan, tyttö tuskin vilkaisi Jacquesiin, joka seisoi akkunan luona selin häneen. Liedellä