Alhambra. Washington IrvingЧитать онлайн книгу.
vanhat paroonit taisivat uneksia tulevansa ajetuiksi takaisin Normandian rannikoille.
Yhtäkaikki ei ollut Muhamettilainen valta Hispaniassa muu kuin loistava ulkomainen kasvi, joka ei tehnyt pysyväistä juurta siihen maahan, jota se kaunisti. Naapureistaan lännessä uskonnon ja tapain voittamattomilla esteillä eroitetut, ja heimolaisistaan idässä merillä ja erämailla, he olivat itsekseen oleva kansa. Koko heidän olemisensa oli pitkällistä, vaikka loistoissa ja ritarillista taistelua jalansijasta valloitetussa maassa.
He olivat Islamin ulkovartijoita ja rajanvahtia. Hispanian niemimaa oli se suuri tappelutanner, jossa pohjan Götiläiset sotijat ja idän Muhamettilaiset valloittajat yhtyivät toisihinsa ja taistelivat herraudesta, ja Götiläisen yksipintainen ja kestävä urhoollisuus voitti viimein Arabialaisen uljaan rohkeuden.
Ei milloinkaan ole minkään kansan häviö ollut täydellisempi, kuin Hispanialaisten Maurilaisten oli. Missä he ovat? Kysy Barbarian rantamailta ja sen autioilta kaupungeilta. Heidän muinoin mahtavan valtakuntansa maanpakoon ajetut jäännökset katosivat Afrikan raakalaisten sekaan ja herkesivät olemasta kansa. He eivät ole edes omaa nimeäkään jälkeensä jättäneet, vaikka he noin kahdeksan vuosisataa tätä ennen olivat itsepäällinen kansa. Maa, jonka he olivat kodikseen valinneet ja jota olivat vuosisatoja hallussaan pitäneet, kieltäytyy heitä tunnustamasta, muina kuin valloittajina ja väkivaltaisina anastajina. Ainoastaan muutamat harvat rapistuneet muistomerkit todistavat heidän voimaansa ja valtaansa, samoin kuin yksinäiset kalliot, syvällä jonkun maan sisämaissa, osoittavat muinaista laajaa ja hirmuista vedenpaisumusta. Semmoinen muistomerkki on Alhambra. Muhamettilainen rakennus kristityssä maassa, Itämainen palatsi lännen Götiläisten loistorakennusten keskellä; uhkea muistomerkki urhoollisesta, ymmärtäväisestä ja sivistyneestä kansasta, joka valloitti, vallitsi ja katosi.
Talouden hoito
Jo on aika että annan lukijalle käsitteen minun taloudellisesta laitoksestani tässä merkillisessä asunnossa. Kuninkaallisen palatsin, Alhambran, hoito on uskottu eräälle vanhalle, naimattomalle naiselle, nimeltä Donna Antonia Molina, mutta jota, Hispanialaisen tavan mukaan, tavallisesti ja tuttavallisesti sanotaan Tia Antoniaksi, eli täti Antoniaksi. Hän pitää Maurilaisia puutarhoja ja salia voimassa ja näyttää niitä muukalaisille; tästä vaivasta luovutetaan hänelle kaikki palatsia katsomassa käyviltä tulevat sivutulot, ja kaikki puutarhain tuotteet, jonka ohessa hän on velvollinen tilapäissä antamaan kuvernöörille veron hedelmistä ja kukista. Hänen asuinhuoneensa ovat eräässä kulmassa palatsia; ja hänen perheesensä kuuluu yksi veljenpoika ja yksi veljentytär, kahden eri veljen lapset. Veljenpoika Manuel Molina on useilla hyvillä omaisuuksilla lahjoitettu nuori mies ja Hispanialainen Graviteti. Hän on palvellut armeijassa, sekä Hispaniassa että Länsi-Indiassa, mutta tutkii nyt lääkintätiedettä, toivoen kerta pääsevänsä lääkäriksi tässä linnassa, joka virka vuosittain tuottaa ainakin lähes kaksisataa Suomen markkaa. Sisarentytär taas on pienoinen pyylevä, mustasilmäinen Andalusian tyttö, nimeltä Dolores (murhe), mutta joka, kiiluvista silmistään ja iloisesta luonteestaan, ansaitsee iloisemman nimen. Hän on tätinsä kaiken tavaran varma perillinen, johon tavaraan kuuluu muutamia rappioisia huoneita linnassa, jotka antavat noin satakymmenen markkaa vuotuista tuloa. En ollut kauan ollut Alhambrassa, ennenkuin keksin vienon rakkauden olevan olemassa ymmärtäväisen Manuelin ja hänen mustasilmäisen orpanansa välillä, ja ettei mikään estänyt heitä yhdistämästä tuumiaan ja toiveitaan, muu kuin tohtorinkirja ja paavin erilupa, heidän likeisen sukulaisuutensa tähden.
Kelpo Antonian kanssa olen minä tehnyt sen sopimuksen, että hän antaa minulle ruoan ja huoneen, ja pieni ilomielinen Dolores siivoaa kamarini ja palvelee minua pöytään. Myös on minulla komennossani eräs pitkä, änkyttävä vaaleatukkainen hoitukka, nimeltä Pepe, joka tekee työtä puutarhoissa ja mielellään tahtois olla minun passarini, johon virkaan kumminkin Mateo Ximenes, "Alhambran poika," on ennen häntä ennättänyt. Tämä reipas ja palvelukseen mieluinen poika on, en oikein tiedä itsekään millä lailla, osannut asetella niin, että hän alinomaa, siitä asti kun ensi kerran kohtasin häntä linnan portilla, on ollut minun vaiheillani ja on niin oleutunut asioihini, että viimein on jäänyt aloilleen ja itse asettanut hänensä palvelijakseni, oppaakseni, vartijakseni ja historialliseksi aseenkantajakseni, niin että minun on ollut täytymys parantaa hänen pukuansa, että hänen kävis tarpeellisella arvollisuudella näyttäyminen moninaisissa askareissaan ja toimituksissaan. Hän on sentähden pannut vanhan, harmaan kaapunsa pois, kuin käärme nahkansa, ja käy nyt, omaksi sanomattomaksi tyytyväisyydekseen ja toveriensa suureksi hämmästykseksi, siistissä Andalusialaisessa hatussa ja jakussa. Siivon Mateon päävika on kovin pitkälle menevä halu olla hyödyllinen. Koska hän tykönään tietää, että hän on ikäänkuin luikahtanut palvelukseeni ja että minun mutkaton ja hiljainen olemislaatuni tekee hänen palveluksensa tyhjäntoimitukseksi, niin hän ponnistaa kaikkea keksimystaitoaan, tehdäksensä hänensä minulle oikein tarpeelliseksi. Minä olen kuin pääsemättömissä hänen apukernaudestaan; minä en pääse askelta astumaan ulkopuolelle palatsia, kävelläkseni sinne tänne linnassa, hänen olematta hetikohta kintereilläni, jolloin hän selittää kaikki mitä näen; ja jos minä rohkenen lähteä ympäristön kukkuloille kävelemään, väittää hän olevansa oikeutettu seuraamaan minua suojelijavahtina, vaikka suuresti pengon hänen, jos päällekarkaus tehtäisiin, ennemmin luottavan pitkiin sääriinsä, kuin vankkoihin käsivarsiinsa. Tähän katsomatta ompa Mateo-parka toki toisinaan hyvinkin lystillinen kumppani; hän on teeskentelemätön, aina hyvällä mielellä, puhelias ja juoruileva kuin kylän-parturi, ja tuntee tarkoin kaikki paikan ja ympäristön ämmäin jutut; mutta se minkä hän suurimmaksi ansiokseen lukee, on hänen tätä paikkaa koskeva satuvarastonsa; hän tietääkin kertoa juttuja mitä kummallisimpia jokaisesta linnan tornista, holvi-ja porttikäytävästä, jotka kaikki hän silmittömästi todeksi uskoo.
Useimmat näistä on hän, oman kertomuksensa mukaan, oppinut isän-isältään, eräältä saturikkaalta räätäliltä, joka eli kunnes oli liki satavuotias eikä koko elinaikanaan ollut käynyt kuin kahdesti linnan alueen ulkopuolella. Hänen työhuoneensa oli, miltei kokonaisena vuosisatana, kokouspaikkana muutamilla kunnian-arvoisilla hölppähuulilla, jotka tavallisesti siinä viettivät iltayönsä, puhellen muinaisista ajoista, palatsin salaisuuksista ja siinä olleista kummallisista tapauksista.
Tämän historiallisen räätälin koko olento, hyörintä ja pyörintä, ajatukset ja elämä olivat täten rajoitetut Alhambran muurien sisälle; siellä oli hän syntynyt, siellä eli ja hengitti hän ja siellä oli hänellä toimeentulonsa; siellä hän kuoli ja haudattiinkin. Onneksi jälkimaailmalle ei hänen satuviisautensa ole hänen kanssansa hukkaantunut. Uskottavan Mateon oli jo poikana tapa tarkasti kuunnella isän-isän ja tämän työpöydän ympärille keräytyneen juoruseuran kertomuksia, ja on hän täten koonnut varaston verrattomia tietoja Alhambrasta, joita ei löydy kirjoissa ja jotka tosiaankin suuressa määrässä ansaitsevat jokaisen tiedonhaluisen lukijan huomiota.
Nämät ovat ne ihmiset, jotka vaikuttavat minun kodillisiin mukavuuksiini Alhambrassa, ja minä kysyn, onko yhtään niistä valtamiehistä, Maurilaisista tahi Kristityistä, jotka ennen minua ovat tässä palatsissa vallinneet, palveltu suuremmalla uskollisuudella taikka onko hänellä vallastaan ollut suurempaa iloa?
Noustessani aamusilla ylös, kantaa minulle Pepe, tuo änkyttävä puutarhan renki, äskenpoimittuja kukkia veroksi, jotka sitten Dolores, joka katsoo kunniaksensa saada kamarini parahin tavoin koristetuksi, taitavalla kädellä järjestää ruukkuihin. Atriani nautin minä missä sattuu; välistä jossain Maurilaisessa salissa, välistä lakikäytävissä Leijonain kartanolla, kukkain ja suihkulähteiden keskellä; ja mennessäni ulos viepi minut palvelevainen Mateo vuoripaikoille mitä romantilaisimmille ja laksoin ihanoille huvipaikoille, joista jokainen, poikkeuksetta, on jonkun kummallisen jutun näyttämö.
Vaikka minä mieluisimmin vietän suuremman osan päivää yksinäni, menen minä toisinaan käymään Donna Antonian vähäisessä kodillisessa seurassa. Tämä kokoontuu tavallisesti johonkin vanhaan Maurilaiseen kamariin, joka on sekä köökkinä että salina, koska nurkkaan on laitettu törkeätekoinen tulisija, jonka savu on soaissut värit seinillä ja pian kokonansa hävittänyt muinaiset arabeskit. Yksi