Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
kuin juhlallisissa turnauspeleissä, missä Skotlannin ylhäisimmät rouvas-ihmiset istuivat katselijoina.
Mutta Hanskurin tytär – hänen isäänsä Simoa mainittiin sen ajan tavalla ammattinsa mukaan – ei näkynyt huolivan mistään kohteliaisuuden osoitteesta semmoisten miesten puolelta, joiden sääty-arvo oli niin paljon korkeampi hänen omaansa. Hän luultavasti ei ollut millään muotoa tietämätön ihastuttavasta näöstänsä; mutta hän näkyi tahtovan rajoittaa voittonsa oman säätynsä piiriin. Hänen kauneutensa oli enemmin henkistä kuin yksistään ruumiillista laatua ja vaikka hän luonteeltaan oli lempeä ja herttainen, näkyi hänessä aina pikemmin ykstotisuutta kuin iloisuutta. Päättipä moni, kun näki millä hartaudella Hanskurin Katri kirkossa rukoili, että se tyttö varmaankin salaa halusi vetäytyä pois maailmasta ja kätkeä itsensä luostariin. Mutta siihen uhraukseen, jos se lieneekin kenties ollut tytön mielessä, ei olisi hänen isänsä, varakas mies, jolla vaan tämä ainoa lapsi oli, suinkaan hyvällä antanut suostumustansa.
Isä kuitenkin vielä vahvisteli Perth'in Kaunottaren päätöstä, karttaa koreitten hoviherrain kohteliaisuuksia. "Äläpä huolikaan", sanoi hän, "äläpä huolikaan, Katri, noista teikkareista, äläkä heidän tepastelevista ratsuistaan, heidän kilisevistä kannustimistaan, heidän sulkalakeistaan, heidän pönäkistä viiksistään. He eivät ole meidän säätyä, emmekä me pyri heidän pariinsa. Huomenna on Pyhän Valentin'in päivä,3 jolloin jokainen lintu parinsa valitsee; vaan et koskaan näe hamppulintusen rupeevan haukalle, tai punarinnan kotkalle pariksi. Isäni oli rehellinen porvari Perth'issä ja osasi luisuttaa neulaansa niin hyvin kuin minäkin. Ja jos nousi sotaa meidän kunnon kaupungin porttien eteen – hei kuinka lensi maahan neulat, ja langat, ja säämiskänahat; ja ulos temmattiin kelpo kypäri sekä kilpi pimeästä nurkastaan, ja pitkä keihäs seinältä, uunin päältä! Todistapas vaan että hän tahi minä olisimme kertaakaan olleet poissa, jos kaupunginpäällikkö piti katselmusta! – Näin me olemme aina eläneet ja olleet, tyttäreni – tehneet työtä leipäkannikkamme saamiseksi, ja taistelleet saadun leivän suojelemiseksi! Enkä huoli vävykseni mokomata, joka itseänsä paremmaksi minua pöyhisteleikse. Ja mitä noihin herroihin ja ritareihin tulee, toivon sinun aina pitävän mielessä, että olet liian halpa heille aviokullaksi, vaan liian hyvää sukua jalkasiipaksi. Ja nyt jo heitä työsi, tyttö, sillä nyt on pyhäaatto, ja meidän tulee mennä iltamessuun rukoilemaan, että Jumala sinulle huomiseksi lähettäisi kelpo Valentini-kumppalin".
Perth'in Kaunotar laski pois hyppysistään komean haukka-kintaan, jota hän tikkaeli Drummond'in rouvaa varten, puki päälleen pyhähameensa, valmistaen itsensä seuraamaan isää Mustain-Veljesten luostariin, joka oli likellä Curfew-katua, missä he asuivat. Matkalla sinne Simo Hanskuri, tuo vanha, arvossa pidetty porvari, jolle oli jokseenkin karttunut niin hyvin ikävuosia että myös varoja, sai nuorilta sekä vanhoilta niitä kunnian-osoituksia, jotka hänen samettitakilleen sekä kultaisille kaulavitjoilleen oli tulevat. Samoin myös Katrin maanmainio kauneus, vaikka peitetty päähineen alle – samallaisia tätä nykyä vielä pidetään Flanderissa – sai niin nuorten kuin vanhainkin niskat kumartumaan ja lakit päästä lentämään.
Isän ja tyttären näin kulkiessa käsikkäin, seurasi heitä pitkä, kaunis nuorukainen, puettu työmiehen vaatteisin karkeinta lajia, jotka kuitenkin antoivat hyvin nähdä hänen vartalonsa hoikkuutta; samoin myös tuo pieni ehtapunainen lakki sievästi sopi hänen kauneille kasvoilleen, jotka tirkistelivät esiin tuuheitten kähäräin keskeltä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin sauva kädessään, sillä ei katsottu soveliaaksi hänen säätyisellensä nuorukaiselle (hän oli hanskurin oppipoika) kävellä kadulla, miekka tai tikari vyöllä; sen oikeuden näet soturit aateliston palveluksessa katsoivat yksin-omaisekseen. Näin seurasi hän mestariansa pyhäinpäivinä, osaksi passarina, osaksi vartijana, jos hänen suojaansa tulisi tarvis; mutta helppo oli siitä hartaasta huomiosta, jolla hän yhä katseli Katria, nähdä että hän olisi kernaampi tyttärelle kuin isälle apuansa antamaan. Tavallisesti ei ollut kuitenkaan hänen palvelushalulleen mitään tilaisuutta; sillä yleinen kunnioituksen-tunne saattoi vastaantulijat hanskurille sekä hänen tyttärelleen tilaa antamaan.
Mutta kansanjoukossa alkoi pian myös näkyä knaappien, huovien sekä joutsimiesten teräskypäreitä ja sulkalakkeja, ja näiden sotaviran merkkien omistajat alkoivat olla käytöksessään vähemmin kohteliaat kuin rauhaisat porvarit. Useampia kertoja, kun tämmöinen vastaantuleva soturi satunnaisesti tai muka ylemmästä arvostaan ylpeillen poikkesi seinäpuolelle katuvartta,4 leimahti hanskurin nuoren seuralaisen silmistä uhkauksen salama ja selvään näkyi, että hän olisi tahtonut osoittaa hartauttansa nuorta emäntää palvelemaan. Mutta joka kerta tuli siitä Conachar'ille, se oli pojan nimi, torut mestarilta, joka hänelle huomautti, ettei hän tahtonut mitään käskemätöntä apua. "Poika hupsu", myrisi hän, "etkö ole vielä tarpeeksi elänyt työhuoneessani, kun et tiedä että yhdestä sivalluksesta meteli voi syntyä – että tikari ihmisnahan läpäisee yhtä nopeasti kuin neula säämiskän – että minä olen rauhan mies, vaikken suinkaan pelkuri sodassa, ja että siitä vähä huolin kumpaa katuvarren puolta tyttäreni kanssa astun, kunhan saamme astua tietämme häiritsemättä ja rauhassa".
Conachar puolusteli itseään sillä, että piti huolen mestarin kunniasta; mutta siitä ei vanha porvari paljon leppynyt.
– "Mitä meillä on tekemistä kunnian kanssa?" ärjähti Simo Hanskuri. "Jos minun palveluksessani tahdot olla, niin pidä vaari rehellisyydestä, vaan heitä kunniat noille suuriluisille, hupsuille, joilla on terästä kantapäissä, rautaa rinnan ympärillä. Jos sinunkin semmoisia kalkkareita tekee mieli, niin kuluta ne terveenä; vaan ei se saa tapahtua minun kattoni alla, eipä minun seurassani".
Nämät tämmöiset torut näkyivät Conachar'ia pikemmin kiihdyttävän kuin hillitsevän. Mutta viittaus Katrilta – jos tuo hänen hoikan sormensa liikahdus todella oli viittausta – vaikutti paremmin kuin vihastuneen isännän kaikki torut. Nuorukainen heitti pois soturimaisen ryhdin, joka hänessä näkyi olevan luonnollinen, ja muuttui jälleen rauhallisen porvarin nöyräksi seuralaiseksi.
Nytpä heidät saavutti pitkä nuori mies leveässä levätissä, joka myös osan kasvoista peitti – se oli yleinen tapa sen ajan nuorissa herroissa, koska he eivät tahtoneet olla kaikkien tunnettavina tai olivat lystien seikkojen ha'ulla. Hän näytti, sanalla sanoen, niinkuin olisi tahtonut ympärillä olevalle maailmalle sanoa: "En tahdo tällä hetkellä olla tunnettu, en tahdo että minua puhuteltaisiin siksi, mikä olen. Mutta koska en ole kenellekään muulle kuin itselleni velvollinen teoistani vastaamaan, pidän tätä peittoa silmien edessä ainoasti tavan vuoksi, enkä juuri välitä, tunnetteko vai ettekö tunne minua". – Hän poikkesi isänsä käsivarresta kiinnipitävän Katrin oikealle puolelle ja rupesi hitaammin astumaan, ikään kuin yhtyen seuraan.
"Hyvää iltaa, kunnon mestari".
"Jumal' antakoon, armollinen herra, kiitoksia toivoittamastanne. – Mutta saanko pyytää teitä tietänne jatkamaan? – Meidän astuntamme on teille liian verkallinen – meidän seuramme teidän isänne pojalle liian halpa".
"Siitä on isäni poika lähin mies päättämään, vanha mies. Mulla olisi asiaa sinulle ja myös tälle kauniille Pyhälle Katrinalle tässä, joka on ihastuttavin ja kovimmansydäminen kaikista almanakan pyhimyksistä."
"Alimmaisella nöyryydellä, korkea herra", virkkoi vanha hanskuri, "pyytäisin saada huomauttaa teille, että nyt on Valentinin aatto, joka ei ole mikään asia-aika, ja että minä voin ensi-arkena saada teidän kunnioittavaiset käskynne jonkun palvelijan kautta, niin varhain kuin vaan tahdotte ne lähettää".
"Ei ole koskaan aikaa, joka olisi soveliaampi tätä nykyistä", jatkoi itsepäinen nuorukainen, jonka sääty-arvo näkyi olevan niin korkea, ettei hänen tarvinnut kursaella. "Minä tahtoisin tietää, onko nahkatröijy, jonka joku aika takaperin käskin, jo valmis – ja sinulta, kaunoinen Katri" – (hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi) – tahtoisin tietoa, ovatko sinun hienot hyppysesi liikkuneet sitä ommellessa, niinkuin minulle lupasit? Mutta mitäs ma kysynkään – onhan minun sydän-parkani tuntenut jokaisen pistoksen,
Britannian saaressa tavallinen juhla, jolloin nuoret pojat ja tytöt keskenään antavat toisilleen lahjoja ja rakentavat siksi vuodeksi jonkunlaisia ystävyyden liittoja.
Ihmiset silloin katsoivat katuvarren seinäpuolta kunniallisemmaksi.