Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
liinavaatteen kaappeita, pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään tointuneena.
"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa anteeksi?"
"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla läsnä – en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."
"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni – niinkö sanoin? – ei – omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani – ja sinä kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"
"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua, itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi, siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin jatkaa tappelujaan."
"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti. Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön niitä pitää mielessään tai kielellään."
"Vaan jos näin raa'asti tapellaan ja taistellaan meidän läsnä-ollessamme", sanoi Katri, "on vähän liika vaatimus, että meillä olisi muuta mielessä ja kielellä. Myönnänhän sen, isä-kulta, että tällä urhokkaalla Perth'in porvarilla on paras sydän kaikista, jotka meidän kaupungin muurien sisässä sykkivät – että hän mieluummin poikkeisi sata askelta syrjälle tieltänsä, ennen kuin tallaisi matoa – että hänen olisi yhtä mahdoton ilkivaltaisuudesta tappaa hämähäkki, kuin jos olisi sukua Bruce kuninkaalle6 – Jumala hänelle suokoon ikuisen autuuden! – että hän viimeisessä tappelussaan ennen lähtöänsä taisteli neljää lihamiestä vastaan, estääkseen heitä surmaamasta koira-parkaa, joka härkätappelussa oli itseään pelkurimaisesti käyttänyt, ja että hän töin tuskin vaan pelastui samasta kohtalosta, josta hän tahtoi koiraa varjella. Myönnän minä myös, että köyhä ei koskaan kulje tämän varakkaan asesepän talon ohitse, saamatta ruokaa ja rahaa hätänsä avuksi. Mutta mitäs hyötyä siitä, että hän näin auttaa orpoja ja leskiä, jos hän taas itse saattaa yhtä monta lasta ja vaimoa nälkään nääntyviksi orvoiksi ja itkeviksi leskiksi?"
"No, mutta, Katri, kuules toki sananen, ennenkuin ystävääni vastaan jatkat noita loppumattomia moitteitas, jotka tosin kuuluvat hiukan järjellisiltä, vaan todentodella ovat ristinriitaiset kaikelle, mitä me ympärillämme kuulemme ja näemme. Mitä", jatkoi hanskuri, "meidän kuningas hoveinensa, meidän ritarit rouvineen, ja niinpä myös meidän abotit munkkeineen, pappeineen niin hartaalla halulla rientävät katselemaan? Eiköhän vain ritarillisuutta, eikö urhokasten ritarein uljaita taisteluja turnauksissa ja keihäspeleissä, eikö kunniaa ja mainetta ansaitsevia töitä, jotka tehdään aseilla ja verenvuodatuksilla? Mitähän muuta nuot ylpeät ritarit tekevät, kuin mitä meidän kunnon Heikki Seppä tekee omassa piirissään? Kuka on ikinä kuullut, että hän olisi väärinkäyttänyt taitoansa ja voimaansa ilkitöihin tai tahallaan tehtyyn sortoon – ja kuka ei tiedä, kuinka usein hän on käyttänyt sitä meidän kaupungin oikeuksien puolustukseksi? Ja eikö sinun pitäisi katsoa itseäsi kunnioitetuksi yli kaikkein muiden neitoin, kun näin uskollinen sydän ja näin väkevä käsi on ilmoittanut tahtovansa kosia sinua? Mistäs kaikkein ylpeimmät aatelis-neidot enimmin ylpeilevät, jos ei ritarinsa urhoollisuudesta? Ja onko uljainkaan mies Skotlannissa tehnyt enemmän urhotöitä kuin minun rakas poikani Heikki, vaikkapa vaan hän on alhaista säätyä? Eikö hän ole kuuluisa yli Vuoriston sekä Alankomaitten paraana seppänä kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa takoneet, ja uskollisimpana soturina kaikista, jotka ikinä ovat miekkaa vetäneet tupesta?"
"Isä kultaseni", vastasi Katri, "teidän sananne ovat keskenään ristinriitaiset, jos tahdotte sallia lapsenne sitä sanoa. Kiittäkäämme Jumalaa sekä hyviä pyhiä miehiä, että me kuulumme rauhalliseen säätyyn ja että olemme alempana noita ylimyksiä, joita heidän korkea sukunsa ja vielä korkeammalle lentävä ylpeytensä saattavat kerskailemaan julmista veritöistään, kehuen niitä ritarillisiksi teoiksi. Teidän viisautenne myöntänee, että me olisimme hullut, jos rupeaisimme teikkaroimaan heidän kirjavissa sulkasissaan ja koreissa vaatteissaan – miksi sitten meidän tulisi matkia heidän aivan ilmeisesti häijyjä tapojaan? Miksi tulisi meidän omistaa itsellemme heidän kovasydämistä ylpeyttänsä ja leppymätöntä julmuuttaan, joille murha on huvitusta, vieläpä turhamielisen kerskaamisen ainetta? Ylpeilkööt ja iloitkoot siitä ne, joiden säätyarvo tämmöistä veristä kunnioitusveroa vaatii; me, joilla ei ole osaa uhrista, voimme sitä paremmin surkutella uhratun piinaa. Kiittäkäämme Jumalaa alhaisesta säädystämme, koska se meitä kiusauksesta varjelee. – Mutta suokaa anteeksi, isä kulta, jos, vastustaessani mielipiteitänne tästä aineesta, jotka teillä on yhteiset niin monen muun kanssa, jos olen astunut lapsenvelvollisuuden rajain yli.
"Ohoh, liian liukas on kielesi minulle, tyttöseni", virkkoi isä vähän närkästyneenä. "Minä vaan olen työmies-parka, jonka paras oppi on siinä, että hän osaa vasemman käden kintaan oikeanpuolisesta erottaa. Mutta jos tahdot minulta saada anteeksi, niin sano pari lohdutuksen sanaa Heikki-raukalle. Tuossa hän nyt istuu, masentuneena ja sortuneena kaikista saarnoista, jotka olet sälyttänyt hänen päällensä. Hänen rohkeutensa, jolle sotatorven torahdus olisi ikään kuin kutsu ilopitoihin, nyt on vallan vaipunut maan matalaksi lapsen ruikutuksen tähden."
Seppä, kuullessaan siitä suusta, joka hänelle oli rakkain, niin moittivaisia sanoja luonteestaan, oli laskenut päänsä alaa pöydän päälle, ristiinpantuin käsivarsiensa nojalle, niinkuin se, jonka mieli on aivan masennuksissa, epätoivossa.
"Jumala suokoon, isä kulta", vastasi Katri, "että minun olisi mahdollista puhua lohdutuksen sanoja, luopumatta pois niistä pyhistä totuuksista, jotka nykyään lausuin. Mutta kenties – niin, minulla pitää olla se tehtävä", jatkoi hän, ja into, jolla hän puhui, sekä hänen ihmeellinen kauneutensa tekivät, että hän sillä hetkellä näytti ikään kuin profeetta haltijoissaan. "Koska taivaallinen totuus", lausui hän juhlallisella äänellä, "on uskottu jollekulle maalliselle kielelle, vaikka kuinkin heikolle, niin tämä aina saapi vallan julistaa armoa samassa kuin tuomiota. – Nosta päätäs, Henrik – nosta päätäs, sä ylevä-mielinen, hyväsydäminen, jalo, vaikka aivan väärää tietä astuva mies – sinun vikasi ovat tämän armottoman, paatuneen aikakauden viat – sinun hyvät avus ovat kaikki sun omasi!"
Näin
Bruce oli jo epätoivoissaan päättänyt luopua turhista taisteluistaan Englantia vastaan, joka oli Skotlannin allensa kukistanut. Mutta nähtyänsä kuinka hämähäkki, monta kertaa turhaan yritettyänsä, viimein kuitenkin sai kiivetyksi ylös heinää myöten, sai hän uutta rohkeutta ja vapautti maansa.