Ivanhoe. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle, niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»
»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä. Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin, ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi – älä siis kysy myöskään meidän nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme! Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä nyt olet ollut.»
Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli. Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli vartijoilla turvattu.
Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle. Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.
Tähän rosvot nyt pysähtyivät.
»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos uskaltaisimme tuonne alas. – Ja muista sinä puolestasi se varoitus, jonka äsken sait – pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut, sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme, niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän kostoltamme.»
»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»
Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.
Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut astua sisään.
KAHDESTOISTA LUKU
Ei ratsastele enää airuet —
jo raikahtavi torven sävelet.
Molemmin puolin peitset ojentuu,
ja kannustimet syvään tunkeutuu
hevosten kylkiin. Nytpä nähdä saa,
ken osaa otella ja ratsastaa.
Kas tässä peitsi kilpeen taittui nyt,
mut tuo on sydänpaikkaan iskenyt.
Nyt tuossa peitsi pystyyn nostetaan,
neljättä syltä varmaan pituuttaan.
Taas täällä miekkansa he vetävät,
hopeelle kirkkahalle kiiltävät,
kypäräin halki päähän hakaten,
jott' uhkuavi hurme punainen.
Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.
Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.
Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.
Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita. Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan, – suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet päästäksensä parveen.
Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia, jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen aikoneet.
Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia, jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.
Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.
Конец ознакомительного