Kim: Koko maailman pikku ystävä. Rudyard KiplingЧитать онлайн книгу.
alinomaa lankojaan – hän kuvasi sillä, kuinka junan mennessä sähkölankapylväät vilahtavat – mutta sitten minua kangistutti ja halusin kävellä totuttuun tapaani.
– Ja löydätkö varmasti tiesi? kysyi johtaja.
– Oh, sitähän varten tarvitsee vain tehdä kysymyksiä ja maksaa rahaa, ja asianomaiset lähettävät kaikki asianomaisiin paikkoihin. Sen sain tietää jo luostarissa varmalta henkilöltä, sanoi laama ylpeänä.
– Entä milloin lähdet? – Johtaja hymyili katsellessaan muinaisen hurskauden ja uudenaikaisen edistyksen sekoitusta, joka on nykypäivien Intian tunnusmerkkejä.
– Niin pian kuin mahdollista. Seuraan Mestarin jälkiä, kunnes tulen sille virralle. Onhan sitäpaitsi olemassa kirjoitettu paperi, johon on merkitty etelään menevien junien kulkuajat.
– Entä mistä saat ruokaa? – Laamoilla on tavallisesti runsaasti rahaa mukanansa johonkin kätkettynä, mutta johtaja kysyi silti, saadakseen varmuuden.
– Matkalla käytän Mestarin kerjuumaljaa. Samoin kuin hänkin vaelteli, kuljen minäkin, jättäen luostarin mukavan elämän. Mukanani oli vuoristosta lähtiessäni chela (oppilas), joka kerjäsi puolestani, niinkuin sääntö määrää, mutta pysähtyessämme Kuluun tarttui kuume häneen ja hän kuoli. Nyt ei minulla ole oppilasta, mutta otan itse kerjuumaljan ja siten suon armeliaille ihmisille tilaisuuden suorittaa hurskauden hyviä töitä. – Hän nyökäytti päätänsä luottavasti. Laamaluostarien oppineet eivät itse kerjää, mutta tämä vanhus oli tässä asiassa tavoista välittämätön intoilija.
– Niinpä saattaa ollakin, sanoi johtaja hymyillen. Salli minunkin nyt saada vähän ansiota. Olemmehan ammattitovereita, sinä ja minä. Tässä on uusi valkeasta englantilaisesta paperista laadittu muistikirja; tässä taas pari kolme teroitettua kynää … ohuita ja paksuja, kirjoitustaitoiselle varsin sopivia. Lainaapas nyt silmälasejasi.
Johtaja katseli niiden läpi. Ne olivat hyvin kuluneet, mutta lasit olivat jotenkin samanlaiset kuin hänen omansakin, jotka hän pisti laaman käteen, sanoen: – Koetahan näitä.
– Nehän ovat höyhenenkevyet nenällä! – Vanhus käänteli päätänsä ihastuneena ja tuhisteli nenäänsä. – Tuskinpa tuntee niitä nenällään. Ja kuinka selvästi näenkään!
– Ne ovat bilaur-kristallia, eikä niihin tule naarmuja. Auttakoot ne sinua löytämään virtasi, sillä ne ovat sinun.
– Minä otan ne, ja kynät ja valkoisen muistiinpanokirjan, sanoi laama – kahta pappia yhdistävän ystävyyden merkiksi – ja nyt, hän kopeloi vyöstään kynäkotelonsa ja laski sen johtajan pöydälle. – Se olkoon muistoksi minulta sinulle … minun kynäkoteloni. Se on jotakin vanhaa … niinkuin minäkin.
Olihan se muinaisaikaista kiinalaista tekoa, rautaa, jota ei nykyaikana enää sulateta. Johtajan kokoilijasilmä oli koko ajan sitä halukkaasti katsellut. Eikä laama tahtonut mitenkään ottaa takaisin lahjaansa.
– Kun löydettyäni virran tulen takaisin, tuon sinulle käsin piirretyn Padma Samthoran kuvan … sellaisen joita silkille piirtelin luostarissa. Niin … ja Elämän pyörän kuvan, jatkoi hän nauraen, – sillä mehän olemme ammattitovereita, sinä ja minä.
Johtaja olisi tahtonut pidättää häntä, sillä harvassa on niitä, jotka vielä tuntevat salaisuuden, miten tehdään noita siveltimellä maalattuja buddhan-kuvia, jotka ovat niin sanoakseni puoleksi kirjoitettuja, puoleksi piirrettyjä. Mutta laama lähti tiehensä, pää pystyssä, ja pysähdyttyään hetkeksi Bodhisatin suuren kuvan eteen miettimään hän kulki kauhtanan liepeiden heiluessa ulos veräjäristikon kautta.
Kim seurasi varjona perässä. Hänen kuulemansa asiat innostuttivat häntä suunnattomasti. Tuo mies oli jotakin aivan uutta, hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta, ja hän päätti tiedustella enemmän hänestä, niinkuin hän olisi tehnyt löytäessään Lahoresta uuden talon tai joutuessaan johonkin erinomaiseen outoon juhlaan. Laama oli aarre, jonka hän aikoi ottaa omakseen. Kimin äidissäkin oli ollut irlantilaista verta.
Vanha mies pysähtyi Zam-Zammahin luo ja katseli ympärilleen, kunnes hänen silmänsä osuivat Kimiin. Hänen äskeinen vaeltajainnostuksensa oli hetkeksi laimentunut, ja hän näytti vanhalta, yksinäiseltä ja hyvin nääntyneeltä.
– Älkää istuko kanuunan alle, sanoi poliisi äreästi.
– Hah haa, huuhkaja! vastasi Kim laaman puolesta. – Istu vain kanuunan alle, jos huvittaa. Milloin varastit maitomuijan lipposet, Dunnoo?
Tuo syytös oli aivan aiheeton, syntynyt vain hetken mielijohteesta, mutta se vaiensi Dunnoon, joka tiesi, että Kimin kimakka ääni pian saattaisi kutsua paikalle legioonittain pahoja basaarin poikia, jos niikseen tulisi.
– Entä ketä sinä palvoit tuolla sisällä? sanoi Kim alentuvasti, paneutuen pitkälleen laaman viereen varjoon.
– En palvonut ketään, lapseni. Kumarruin vain Täydellisen Lain edessä.
Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.
Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.
– Entä mitä sinä teet?
– Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko ääneen anoen?
– Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.
Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää kallellaan, miettien ja huvittuneena.
– Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat … ne, jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. – Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.
– Lepää sinä. Minä tunnen ihmiset.
Poika juoksi erään kunjrin, alempaan luokkaan kuuluvan vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin ennestään.
– Oho, oletko ruvennut yogiksi kerjuumaljoinesi?
– Enpä, vastasi Kim ylpeästi. – Kaupungissa on uusi pappi … sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.
– Vanha pappi ja nuori tiikeri, sanoi nainen äreästi. – Minä olen väsynyt uusiin pappeihin. Ne tunkeutuvat tavaroitamme anastamaan kuin kärpäset. Onko poikani isä hyväntekeväisyyden lähde, että hän antaisi kaikille pyytäjille?
– Ei suinkaan, vastasi Kim. – Miehesi on pikemmin yagi (pahasisuinen) kuin yogi (pyhä mies). Mutta pappi on uusi. Ihmeitten talon sahib on puhunut hänelle kuin veljelle. Oh, äitiseni, täytä tämä malja. Hän odottaa.
– Anna tänne maljakko. Sehän on suuri kuin lehmänjuomasanko! Sinulla on todella rohkeutta kuin Shivan pyhällä härällä. Hän on jo saanut parhaimman osan sipulikopan sisällyksestä, tänä aamuna juuri, ja nyt minun pitäisi sitten täyttää tuo malja. Hän tulee tänne takaisin jälleen.
Suunnaton, harmaa Brahma-härkä vaelteli kirjavassa ihmisjoukossa, varastettu vihannestukko suussaan. Se tuli suoraan myymälää kohti, hyvin tietäen pyhän, koskemattoman elukan etuoikeudet, ja laski päänsä alemmaksi, nuuski väkevästi koreja, ennenkuin teki valintansa. Silloin Kim potkaisi sitä pienellä kantapäällään kosteaan sinervään turpaan. Se päristeli suutuksissaan ja meni tiehensä raiteen yli, niskakyttyrän vapistessa raivosta.
– Katso! Minä olen pelastanut enemmän kuin kolminkertaisesti sen, mitä tähän maljaan mahtuu. No äiti, vähän riisiä ja kuivaa kalaa siihen päälle … niin, ja vähän kasvishilloketta lisäksi.
Nyt kuului