Lääkäri vastoin tahtoansa. Жан-Батист МольерЧитать онлайн книгу.
Sganarelle. Minä en tarvitse teidän apuanne.
Robert. Sitä parempi.
Sganarelle. Te olette hävyttömästi sekaantunut toisen miehen asioihin. Muistakaa mitä Cicero sanoo: ei ole hyvä pistää kuorta sormen ja puun väliin.
(Ajaa Robertin pois; tulee sitten vaimonsa luo ja ottaa häntä kädestä.)
3: mas kohtaus.
Sganarelle. Martine.
Sganarelle. Kas niin! Sovitaan pois. – Lyödään kättä.
Martine. Kyllä kai! Kun olet lyönyt minua noin.
Sganarelle. Vähät siitä. Sovitaan pois!
Martine. Minä en tahdo.
Sganarelle. Hä?
Martine. En.
Sganarelle. Hyvä eukkoseni.
Martine. En, en, en!
Sganarelle. Tule, sanon sulle.
Martine. Enkä tule!
Sganarelle. Tule, tule, tule!
Martine. En, minä tahdon olla suutuksissa.
Sganarelle. Hyi, mokomastakin asiasta! Tule nyt vaan!
Martine. Anna mun olla!
Sganarelle. Sovitaan pois, sanon sulle.
Martine. Sinä olet minua liiaksi pahoin pidellyt.
Sganarelle. Joutavia! Minä pyydän anteeksi, laske kätöses tänne.
Martine. No, saat myöskin anteeksi. (Syrjään.) Mutta maksaa sen saat myöskin.
Sganarelle. Hupsu kun semmoista huolit. Ne ovat pikku asioita, joita väliin tarvitaan ystävien kesken, vähäisen löylytystä pikku kepillä ihmisten kesken, jotka pitävät toisistansa, se antaa vaan enemmän intoa rakkaudelle. Hyvästi! Nyt lähden työhöni ja takaanpa että se tänään sujuukin.
4:s kohtaus.
Martine.
Martine. Vaikka olisin kuinka olevinani, tätä harmia en kuitenkaan unhota, ja sydämeni kiehuu halusta saada kostaa sulle selkäsaunani. Minä tiedän kyllä, millä keinoin vaimo aina voipi miehellensä kostaa, mutta semmoisestako rangaistuksesta tuo hirtehinen huolis. Minä tahdon kostaa tavalla, joka koskee häneen vähän kipeämmin, ja siinäkään ei ole korvausta kyllin solvauksesta, jonka olen kärsinyt.
5:s kohtaus.
Valere. Luukas. Martine.
Luukas (Valerelle huomaamatta Martinea). Peijakas, onpa meillä oikein lemmon toimi suoritettavana. En kuolemaksenikaan ymmärrä, miten pääsisimme tästä pulasta.
Valere (Luukkaalle huomaamatta Martinea). En minäkään, veikkoseni. Meidän tulee tarkoin totella herramme käskyjä, ja hänen tyttärensä terveys olisi meille kumpaisellekin hyödyksi; ja hänen häänsä, jotka sairastumisensa estää, tuottaisivat meille varmaankin runsaita tuloja. Herra Horace, joka on hyvin antelias mies, palkitsee kyllä vaivan, jonka näemme hänen morsiamensa tähden. Tosin kyllä tyttö pitää paljon eräästä herra Leandresta, mutta hänen isänsä, niinkuin tiedät, ei koskaan tahdo herra Leandrea vävykseen.
Martine (miettien itsekseen). Enköhän löytäisi keinoa kostaakseni?
Luukas. Mutta mitä hittoa hän lienee saanutkaan päähänsä, koska tohtorit kaikki turhaan ovat häneen tuhlanneet latinansa?
Valere. Kun tarkkaan etsii, niin välistä keksii senkin, mikä alussa näyttää mahdottomalta löytää, vieläpä joskus hyvinkin mitättömästä paikasta.
Martine (yhä luullen olevansa yksin). Niin, maksakoon mitä tahansa, kostaa minun täytyy. Kepin iskut kirvelevät sydämessäni; minä en sitä siedä ja – (huomaten Valeren ja Luukaksen). Ah, suokaa anteeksi! Minä en nähnyt teitä. Minä mietiskelin asiaa, joka minua kovin huolettaa.
Valere. Kullakin on omat huolensa tässä maailmassa. Mekin mietiskelemme asiaa, josta hyvin kernaasti tahtoisimme saada selkoa.
Martine. Olisiko se jotain, jossa minä voisin olla apuna?
Valere. Ehkäpä kyllä. Me olemme etsimässä kelvollista miestä, soveliasta lääkäriä, joka voisi parantaa meidän isäntämme tyttären. Tyttö rukka on sairastunut sellaiseen tautiin, että on mennyt ihan puhumattomaksi. Useat tohtorit ovat jo panneet kaiken taitonsa liikkeelle – vaikka turhaan; mutta onhan niitä ihmisiä, jotka tietävät ihmeellisiä salaisuuksia ja erinomaisia lääkkeitä, millä he voivat parantaa sairaita, joita muut lääkärit ovat hyljänneet juuri semmoista miestä me nyt etsimme.
Martine (hiljaa). Ah, taivas itse tarjoo minulle tilaisuuden kostaa mies-lurjukselleni. (Ääneen.) Ette olisi voineet koskaan osua parempaan paikkaan löytääksenne mitä etsitte; sillä täällä on meillä mies, ihmeellisin maailmassa parantamaan tauteja, joita ei kukaan muu ole kyennyt parantamaan.
Valere. Oi, sanokaa Herran tähden, missä saisimme hänet tavata?
Martine. Tätä nykyä tapaatte hänet metsässä tuolla, jossa hän huvitteleikse hakkaamalla halkoja.
Luukas. Tohtori, joka hakkaa puita.
Valere. Yrttiruohoja kokoomalla, aiotte kai sanoa?
Martine. En. Hän on vallan merkillinen ihminen. Hän pitää huvinansa sitä, mikä on kummallista, tavatonta ja naurettavaa; ettepä ikinä luulisi häntä siksi mikä hän on. Hän pukeutuu perin omituisesti, on välistä olevinansa ihan oppimaton, pitää viisautensa salassa, eikä mikään ole hänelle niin vastenmielistä kuin niiden ihmeellisten lahjain käyttäminen, jotka taivas on hänelle tautien parantamiseksi suonut.
Valere. Kumma kyllä, suuret miehet ovat aina omituisia; hiukan hulluutta on sekoitettu heidän viisauteensa.
Martine. Hänen hulluutensa on suurempi kuin saattaisi uskoakaan, sillä usein se käy niin pitkälle, että hän tahtoo saada selkäänsä, ennenkuin kykyänsä näyttää, ja muistakaa myös, ettette saa häntä mihinkään, jos hän vaan on sillä tuulella. Hän ei vähemmällä myönnä olevansa lääkäri, kuin että kumpainenkin otatte kepin käteenne ja löylytätte häntä siksi, kunnes hän viimeinkin tunnustaa, mitä ensin tahtoo teiltä salata. Sillä tapaa mekin teemme, kun tarvitsemme häntä.
Valere. Kas, sepä vasta merkillinen hulluus!
Martine. Se on totta. Mutta saattepa sitten nähdä että hän tekee ihmeitä.
Valere. Mikä on hänen nimensä?
Martine. Hänen nimensä on Sganarelle. Mutta hänet on helppo tuntea. Hänellä on suuri, musta hattu, poimukaulus ja viheriänkeltainen takki.
Luukas. Viheriänkeltainen takki? Hän on siis papukaijojen tohtori.
Valere. Mutta onko hän todellakin niin taitava kuin sanoitte?
Martine. Taitava! Se mies tekee kummia. Kuusi kuukautta sitte oli täällä vaimo, jonka kaikki muut lääkärit olivat hyljänneet. Jo kuusi tuntia pidettiin häntä kuolleena, ja hautajaisia puuhattiin, kun mies, josta puhumme, väkisin tuotiin hänen luoksensa. Nähtyänsä vaimon, kaasi tämä meidän tohtori hänen suuhunsa pikku pisaran, minä en tiedä mitä, ja samassa sairas nousi vuoteeltaan ja rupesi kävelemään lattialla, ikäänkuin häntä ei olisi mikään vaivannut.
Luukas. Ah!
Valere. Se mahtoi olla tippanen elämänvettä.
Martine Ehkäpä kyllä? Kolmatta viikkoa takaperin putosi kaksitoista vuotias poika kirkontornista kiviseen maahan ja taittoi niskansa, molemmat käsivartensa ja säärensä. Tuskin oli tämä meidän miehemme saapuville saatu, ennenkuin hän voiteli koko poikasen ruumiin