Vapaudesta. Джон Стюарт МилльЧитать онлайн книгу.
ja rajoituksitta voimassa. Ainoa vapaus, joka nimensä ansaitsee, on se, että saamme etsiä onneamme omalla tavallamme, kuin emme koeta ryöstää muilta heidän onneaan tahi estellä heidän yrityksiään saavuttaa sitä. Kukin on itse oman onnensa luonnollinen valvoja, sekä ruumiinsa että mielensä ja henkensä onnen. Siitä on ihmisille enemmän etua, että kukin saa elää mielensä mukaan, kuin että häntä pakotettaisiin elämään niin kuin kaikista muista näyttää parhaalta.
Vaikka tämä oppi ei suinkaan ole uusi ja vaikka se useasta näyttänee kieltämättömältä totuudelta, niin ei ole kuitenkaan toista oppia, joka suoranaisemmin poikkeaisi olemassaolevan mielipiteen ja käytännön yleisestä suunnasta. Yhteiskunta on nähnyt aivan yhtä paljon vaivaa koittaessaan ymmärryksensä mukaan pakottaa ihmisiä mukaantumaan sen käsitteisin personallisesta, kuin yhteiskunnallisesta kelvollisuudesta. Vanhan ajan tasavallat pitivät itsensä oikeutettuina valtiovallan kautta määräämään ihmisten käytöksen yksityisseikkoihin saakka, ja vanhat filosofit kannattivat samaa mielipidettä, sillä perusteella, että valtiolle on jokaisen kansalaisen koko ruumiillinen ja siveellinen kasvatus hyvin tärkeä. Tämä ajattelematapa oli kenties paikallansa pienissä valtioissa, jotka olivat mahtavain vihollisten keskellä, alituisessa vaarassa joutua ulkonaisen hyökkäyksen tai sisällisten metelien kautta kukistetuksi, ja joille lyhytaikainenkin pontevuuden ja itsensähillinnän puute saattoi niin helposti käydä tuhoisaksi, ettei heillä ollut tilaisuutta odottaa vapauden terveellisiä ja kestäviä vaikutuksia. Uuden ajan valtioyhteiskuntain suurempi koko, ja ennen kaikkea hengellisen ja maallisen vallan erottaminen, (jonka kautta ihmisten omaintuntojen johto siirtyi toisiin käsiin kuin ne, jotka valvoivat heidän maallisia asioitansa), on estänyt lakia niin tarkasti sekaantumasta yksityiselämän erityisseikkoihin. Mutta siveellisen sorron välikappaleita on innokkaammin käytetty poikkeamista vastaan vallitsevasta mielipiteestä yksityisissä, kuin yhteiskunnallisissa asioissa; sillä uskonto, mahtavin niistä aineksista, joista siveellinen tunne on syntynyt, on melkein aina ollut joko kunnianhimoisen papiston, joka on koittanut valvoa ihmisten käytöksen joka puolta, tahi puritanisen hengen vallassa. Ja muutamat niistä uudenaikaista reformatoreista, jotka ovat asettuneet jyrkimpään vastarintaan vanhoja uskontoja vastaan, eivät ole mitenkään olleet kirkkoja tai lahkoja jäljessä vahvistamassa henkisen ylivallan oikeutta. Varsinkin on Comte, jonka yhteiskunnallinen järjestelmä, esitettynä hänen kirjassaan Système de Politique Positive, tarkottaa vahvistaa yhteiskunnan sortovaltaa yksityisen yli (vaikka enemmän siveellisten, kuin lain keinojen kautta), mennyt yli kaiken, mitä säälimättöminkin rigoristi vanhanaikaisten filosofein joukossa tuumaili valtioihanteeksi.
Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä, kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan.
On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista, puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle, eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita, oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.
TOINEN LUKU
Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta
Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa, säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen, kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan, paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa2; ja yleisesti puhuen perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa, paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat, kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan.
On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.
Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa. Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että
Tuskin olivat nämät sanat kirjoitetut, kuin, ikäänkuin loistavasti kumotakseen ne, v. 1858 tapahtuivat hallituksen vainoomiset painovapautta. Tämä epäviisas sekaantuminen valtiollisen keskustelun vapauteen ei ole kuitenkaan saanut minua muuttamaan ainoatakaan sanaa tekstissä, eikä se ole ollenkaan heikontanut minun vakaumustani, että kauhun kohtauksia lukuun ottamatta rangaistuksen ja sakon aika on valtiolliselta keskustelulta mennyt meidän maassa. Sillä ensiksikään ei vainoja jatkettu; ja toiseksi ne eivät oikeastaan olleetkaan mitään valtiollisia vainoja. Moitittu rikos ei ollut siinä, että tarkastettiin laitoksia tahi hallitsijain toimia tahi personia, vaan siinä että levitettiin epäsiveellisenä pidettyä oppia: tyranninmurhan laillisuutta.
Jos tämän luvun todisteilla on jonkunkaanlaista arvoa, niin pitäisi olla ihan täysi vapaus siveellisenä vakaumuksena tunnustaa kutakin oppia ja siitä keskustella, pidettäköön sitä kuinka epäsiveellisenä tahansa. Senvuoksi olisi hyödytöntä ja sopimatonta tässä ruveta tutkimaan ansaitseeko oppi tyranninmurhan laillisuudesta tuota nimeä vai ei. Minä tyydyn siihen, että sanon tämän asian aina olleen siveysopin ratkaisemattomia kysymyksiä. Yksityisen kansalaisen tekoa, kuin hän kukistaa rikoksellisen, joka nousemalla lain yli, asettuu ulkopuolelle laillisen rangaistuksen ja tarkastuksen piiriä, eivät kokonaiset kansakunnat eivätkä muutamat ihmisten parhaat ja viisaimmat ole pitäneet rikoksena, vaan ylevän kunnon tekona, eikä se (oikea tai väärä) ole murhan, vaan kansalaissodan luontoa. Sentähden minä pidän, että kehotus siihen on kussakin tapauksessa sopiva rankaisemisen syy, mutta ainoastaan jos selvä teko on seurannut sitä, tahi voidaan näyttää ainakin todennäköinen yhteys teon ja kehotuksen välillä. Eikä silloinkaan voi vieras hallitus, vaan juuri ahdistettu hallitus itse, itseänsä puolustaen, lain mukaan rangaista sen omaa olemista vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.