Vapaudesta. Джон Стюарт МилльЧитать онлайн книгу.
Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä. Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä – eivät pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi, joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin, jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina. Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.
Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa. Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös – jota oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään – sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan, olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti, jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies, parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen, ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt, miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä. Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa. Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi, että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius, syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla korkeammalla sen yli seisovaksi – totisemmaksi totuutta etsimässä ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.
Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen ja sanovat, niinkuin t: ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava, ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.
Väitettä, jonka mukaan totuutta oikeuden mukaisesti saa vainota, koska vainon muka on mahdoton sitä vahingoittaa, ei voi syyttää tarkoitukseltaan vihamieliseksi uusien totuuksien vastaanottamiselle, mutta emme voi myöskään jalomieliseksi ylistää sen kohtelua niitä miehiä, joita ihmiskunnan tulee noista totuuksista kiittää. Keksiminen maailmalle jotakin, joka sitä syvästi koskee ja jota se ei ennen tuntenut; näyttäminen että se on erehtynyt jossakin maallisessa tahi hengellisessä elinkysymyksessä on niin tärkeä palvelus kuin ihmisolento yleensä voi tehdä lähimäisilleen, ja joissakin tapauksissa, niinkuin esim. ensimäisiin kristittyihin ja uskonpuhdistajiin nähden, uskovat t: ri Johnsonin mieliset sen olleen kalliimman lahjan, kuin ihmiskunnalle voitiin antaa. Että sellaisten hyväin töitten tekijät palkitaan marttyrikuolemalla, että heidän korvauksensa on tulla kohdelluiksi kurjimpina rikoksellisina, ei ole tämän opin mukaan erehdys ja onnettomuus, jota ihmiskunta saisi valittaa säkissä ja tuhassa, vaan luonnollinen ja oikea asiain meno. Uuden totuuden esittäjän pitäisi tämän opin mukaan seisoa, kuten Iokrilaisten lain mukaan uuden lain ehdottajan, nim. nuora kaulassa tullaksensa heti kuristettavaksi, jollei kansankokous kuultuaan hänen perusteensa paikalla hyväksynyt hänen esitystänsä. Ihmisten, jotka puolustavat tällaista tapaa kohdella hyväntekijöitä, ei voi olettaa antavan suurta arvoa itselle hyvälle työlle. Ja minä uskon tämän näkökannan rajoittuvan pääasiallisesti sellaisiin ihmisiin, jotka ajattelevat, että uudet totuudet ovat saattaneet ennen aikaan olla toivottavia, mutta että meillä on nyt jo niitä kylläksemme.
Mutta muuten sanelma, että totuus aina pääsee vainossa voitolle, on yksi noita hauskoja erehdyksiä, joita ihmiset kertaavat toistensa perässä, kunnes ne tulevat jokapäiväisiksi, mutta jotka kaikki kokemus kumoaa. Historia on täynnä tapauksia, joissa totuus on vainon kautta tukehdutettu; jos ei ainaiseksi masennettu, niin ainakin syrjäytetty vuosisadoiksi. Ainoastaan uskonnollisista mielipiteistä puhuaksemme: uskonpuhdistus puhkesi vähintään kaksikymmentä kertaa ennen Lutheria, ja ehkäistiin. Arnold Brescialainen sortui. Fra Dolcino sortui. Savonarola sortui. Albigensit sortuivat. Valdolaiset sortuivat. Lollardit sortuivat. Hussilaiset sortuivat. Ja Lutherin ajan jälkeenkin onnistui vaino, missä sitä pitkitettiin. Espanjasta, Italiasta, Flandernista, Itävallan keisarikunnasta hävitettiin protestanttisuus juuriaan myöten, ja hyvin luultavasti olisi samoin käynyt Englannissakin, jos Maria kuningatar olisi elänyt tahi Elisabet kuollut. Vaino on aina menestynyt, paitsi missä harhauskoiset ovat olleet liian voimakas puolue tullaksensa kyllin voimakkaasti ahdistetuksi. Ei kukaan järkevä ihminen voi epäillä, ettei kristinusko olisi saattanut tulla hävitetyksi Kooman keisarikunnasta. Se levisi ja tuli vallitsevaksi, koska vainot olivat vaan tilapäisiä, kestivät ainoastaan lyhyen ajan ja niiden välissä oli pitkät ajat, jolloin oppia häiritsemättä levitettiin. Se on paljasta hellätuntoista puhetta, että totuudessa, ainoastaan totuutena, on joku sisällinen, valheelta kielletty voima päästä voitolle vankilasta