Lammermoorin morsian. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne tai saappaan pohjanahka!"
"Sano erehtyneesi – sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna vain talon kunnian joutua pilalle."
"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat meidän ainoan valkeamme ääressä?"
"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."
Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.
"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?" kysyi Ravenswood.
"Toivoako, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa kartanossanne, lordi Ravenswood? – Vai toivoa, että saisitte iltaruokaa, tosiaan! – Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai halsterilla paistettaviksi. – Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!" huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.
"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain leipäpalanen."
"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on, lienee tarpeeksi kylmää – vaikka enin osa kylmästä paistista ja piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatikin – "
"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja sentähden, ymmärräthän – "
"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa, mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee – mitä apua valheista? – onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja – onhan meillä kannikka lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja – ja – niin, siinä onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."
Ja aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset vieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä ruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja Kaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut voivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen, ettei ollut useampia palvelijoita.
Mutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka niitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat haihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw rupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka jo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.
"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi", sanoi Kaleb. "Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta sellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä, Bucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa."
"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan viiniä", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä puhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.
"Viiniäkö?" vastasi Kaleb hämmästymättä. "On meillä viiniäkin yltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää – voi, että sen piti tapahtua semmoisesta syystä – kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä, että iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut puutetta Wolfs Cragissa."
"Tuo sitten meille vähäsen viiniä", käski isäntä, "sen sijaan että lörpöttelet siitä." Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.
Jokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi alassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin pohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka hänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin tarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla, joita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan kokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista. Mutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä tappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän pullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut. Kutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän kantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä olisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä todellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen mehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä rynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin vastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt; ja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen soveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen, makuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.
"Sillä kuka", sanoi hän, "olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää salakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä ole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä senhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi salaisena kamarina."
SEITSEMÄS LUKU
Salissa takka musta, kylmillään,
ei ilomaljaa pöydän päällä näy,
ei vuode viekoittele lämmöllään.
"Huh!" sanoi Linnen herra, "hauskaks ei tää käy."
Tämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat Linnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki olevansa ainoa hylätty asukas "autiossa asunnossaan." Ja jokseenkin samanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun hän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu, josta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin, että hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan ollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä oli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä vielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja epäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin koko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.
Tämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties onnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen raskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle kuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla myöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin nuoriherra edellisenä