Kuninkaan mies. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
jossa oli runsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna näkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita vankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli käännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi muuanne.
Tässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa damastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa, jonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa yksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja ryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan kuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle menestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen eteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.
"Pearson", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, "odota lehterillä, mutta pysy kuuluman päässä". Pearson kumarsi ja teki lähtöä. "Keitä muita on lehterillä?"
"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti Overtonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille."
"Sitä tahdoimmekin", sanoi kenraali; "me emme soisi asunnossamme olevan ainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se kelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?"
"Mainion vinhaan menoon", kertoi Pearson; "ja hän kosketteli niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän ylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön – ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika on päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän kunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat taistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet kylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät heidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa lihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä".
"Sitä kunnon miestä!" kiitti Cromwell; "ja noin sattuvastiko hän kajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin – mutten nyt. Lähdehän, Pearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan valvokoot ja rukoilkoot."
Pearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili kenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden, mihin laatuun puhuttelisi häntä.
Kun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana esitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs kenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään tiesi.
"Tämän kirjeen", hän haastoi, "olet tuonut meille herraltasi tai suojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja kunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan, ja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen ja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun välitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa ja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme olisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut minun luokseni – älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, – minun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle olisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin suuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu pitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa, hyvä ystävä – minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten haastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut, kolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee herraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja viimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen hyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin totisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten alusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina silmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja kunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua ystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen. Kuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten suosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin kuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin kunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa, niinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni, että me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten ja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin tulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa – että se otettaisiin pois hurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja eritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä vastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt paljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä tämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin edustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta olematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka koirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne peitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta häikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä puhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla lukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin valiokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa minulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on myönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut sen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien ja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi vähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten näkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo ystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on tehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai ehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle yksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?"
Roger Wildrake oli parhaansa mukaan tarkannut ylikenraalin puhetta, mutta siinä määrin hämmentynyt lausunnon moninaisista mutkista, että hänen ajatuksensa sekosivat kuin maalaisen, joka on sattunut sotkeutumaan useitten ajoneuvojen keskelle eikä kykene liikahtamaan askeltakaan yhden vaaran tieltä, joutumatta muiden pyörien uhkaamaksi.
Ylikenraali näki hänen ällistelevän katseensa ja alotti uuden puheen, teholtaan samanlaisen kuin äskeinenkin oli. Hän haastoi hartaasta suosiollisuudestaan kelpo ystäväänsä everstiä kohtaan, kiintymyksestään jumaliseen ja vakavaan sukulaiseensa Desboroughiin, Woodstockin palatsin ja puiston suuresta tärkeydestä, parlamentin päätöksestä, että se oli otettava takavarikkoon ja tulot siirrettävä valtionrahastoon, omasta syvästä kunnioituksestaan parlamentin käskyvaltaa kohtaan ja yhtä syvästä vakaumuksestaan, että armeijalle tehtiin vääryyttä. Hän selitti toivomuksekseen ja tahdokseen, että kaikki asiat järjestettäisiin sovinnolliseen ja ystävälliseen tapaan ilman oman voiton tavoittelua, erimielisyyttä tai riitaa niiden kesken, jotka olivat olleet toimivina käsinä ja hallitsevina päinä suuressa kansallisessa pyrkimyksessä. Hän oli halukas, todella halukas osaltaan edistämään tätä työtä ei ainoastaan luopumalla virastaan, vaan hengestäänkin, jos sitä vaadittiin häneltä tai jos se kävi päinsä soturi-parkain turvallisuuden kannalta hänen kun oli pakko esiintyä heille kuin isänä, koska he olivat seuranneet häntä lasten velvollisuudentuntoa ja kiintymystä osoittaen.
Ja tässä hän saapui toiseen äänettömään pysähdykseen, jättäen Wildraken yhtä epätietoiseksi kuin ennenkin, oliko vai eikö ollut hänen aikomuksenaan myöntää eversti Everardille tämän pyytämiä valtuuksia Woodstockin suojelemiseksi parlamentin asiamiehiltä. Sielussaan alkoi hän toivoilla, että taivaan tuomio tai omantunnon tuska oli hämmentänyt kuningasmurhaajan järjen. Mutta ei – hän ei voinut nähdä muuta kuin älyä tuossa vakaassa ankarassa silmässä, joka kielen noin yltäkylläisesti ladellessa kierteleviä lauseitaan näytti ankaran huomaavasti tarkkaavan, minkä vaikutuksen puhe teki kuulijaan.
"Horna vieköön", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan tutustuneemmaksi uudessa asemassaan