Kivihiilenkaivajat. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
hän oli yli viidenkymmenen, kiiluivat hänen viiksensä ja lyhyeksi ajeltu tukkansa pikimustina.
– Niin, tässä minä olen, terve… istukaa vaan!
Koko perhe tervehti häntä. Sitten istuivat kaikki jatkaakseen keskeytettyä juontiaan.
– Onko sinulla jotain sanottavaa minulle, kysyin Gregoire.
– Ei, ei yhtään mitään, – rauhoitti häntä Deneulin. – Ratsastin vaan aamukävelylläni ja sattuessani ajamaan porttinne ohi, päätin pistäytyä tervehtimään teitä.
Cecile kysyi, miten hänen tyttärensä Jeanne ja Lucie voivat. He voivat mainiosti. Edellinen harrastaa maalaustaidetta, kuten ennenkin ja toinen harjoittaa ääntään aamusta iltaan. Hän kertoi sen iloisesti nauraen, mutta tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän ei olisi oikein vilpitön, vaan että jokin häiritsisi häntä.
– Onko kaikki hyvin mitä kaivokseen tulee?
– Oh, minä ja toverini olemme saaneet kylliksemme tästä pulasta. Nyt täytyy meidän maksaa entisistä onnellisista vuosista. Liian monta tehdasta on perustettu, liian monta rautatietä rakennettu, ja liian paljon pääomaa pantu liikkeeseen toivossa saada runsaan saaliin. Mutta nyt ovat rahat siinä kiinni eikä ole edes sen vertaa, että panisi liikkeeseen… Onneksi ei asiat vielä ole aivan huonosti ja minä suoriudun kyllä hyvin asiasta.
Hän oli samoin kuin hänen serkkunsa saanut periä yhden denier'in. Mutta ollen kovin yritteliäs halusi hän hankkia kuninkaallisen omaisuuden ja myi heti osakkeensa, kun sen arvo oli noussut miljoonaan. Monta kuukautta oli hän hautonut erästä suunnitelmaa. Hänen vaimonsa oli perinyt sedältään vain pienen Vandamen kaivosalueen, missä oli kaksi kaivosta – Jean-Bart ja Gaston-Marie, mutta ne olivat niin huonossa kunnossa, että tuotanto tuskin peitti kulut. Hän haaveili Jean-Bartin saattamisesta kuntoon, aikoen hankkia uuden koneiston ja laajentaa kaivosaukkoa voidakseen käyttää enemmän työväkeä, mutta Gaston-Marien aikoi hän jättää vedenpumppaamisen tarkoituksiin. Silloin voisi lapioida kultaa, vakuutti hän. Suunnitelma oli kyllä oikea, mutta se oli niellyt koko hänen miljoonansa ja tuo teollisuuspula oli sattunut juuri kun koitti aika ruveta saamaan voittoja. Sitä paitsi oli hän huono isäntä; työmiehiä kohtaan oli väliin kiihkeä, väliin hyvä. Vaimonsa kuoleman jälkeen ryöstettiin häntä mitä julmimmalla tavalla ja tyttärilleen antoi hän täyden vapauden. Vanhin aikoi ruveta näyttelijättäreksi ja nuorin lähetti maalauksiaan näyttelyihin, joista ne oli jo kolmasti hyljätty. Molemmat säilyttivät huolettomuutensa huolimatta uhkaavasta hävityksestä, joka päinvastoin kehitti heistä erinomaisia taloudenhoitajattaria.
– Näetkö, Leon, jatkoi Deneulin epävarmalla äänellä, – sinä teit väärin kun et myynyt osakettasi samaan aikaan kuin minä. Nyt laskee paperien arvo tuntuvasti ja sinä voit paljon hävittää… Jospa olisit uskonut minulle rahasi, niin olisitpa nähnyt, mitä meidän Vandamesta olisi tullut.
Gregoire joi kiirehtimättä suklaansa ja vastasi sitten:
– Ei koskaan. Sinä tiedät hyvin etten tahdo keinotella. Minä vietän rauhallista elämää, olisi liian järjetöntä vaivata päätä asiahuolilla. Ja mitä tulee Montsou'hun, niin laskekoon osakkeitten arvo, kyllä meille riittää? Ei kannata olla liian ahne. Saat nähdä, että Montsou alkaa pian taas edistyä ja tulee kannattamaan Cecilen lapsia ja lapsen lapsia.
Deneulin kuunteli häntä hymyillen hämillään.
– Siis, jos minä pyytäisin sinua panemaan satatuhatta minun yritykseeni, niin sinä kieltäytyisit?
Mutta huomatessaan Gregoirien levottomat kasvot, katui hän että oli liian pikaisesti iskenyt asiaan ja päätti lykätä lainayrityksensä tuonnemmaksi.
– No, se oli leikkiä, rauhoitti hän heitä, – laskin vain leikkiä. Mahdollisesti sinä olet oikeassa; rahat, jotka ansaituttaa toisilla, on varmin tulolähde, siitä ihmiset eniten lihoo.
Puhe siirtyi toisille aloille. Cecile alkoi taas puhua serkuistaan, sillä he huvittivat häntä huomattavasti, vaikka hän samalla tunsi olevansa loukattu heidän taipumuksistaan. Rouva Gregoire lupasi viedä Cecilen jonakin auringonpaisteisena päivänä rakkaitten lapsukaisten luo. Gregoire itse ei ottanut osaa keskusteluun, istuen hajamielisenä, ääneti. Äkkiä lausui hän:
– Sinun asemassasi minä en enempää niskoittelisi, vaan alkaisin hieroa sovintoa Montsou'n kanssa. He ovat hyvin halukkaita siihen ja varmasti saisit rahasi takaisin.
Hän tarkoitti vanhaa vihamielistä kilpailua, joka vallitsi Montsou'n ja Vandamen välillä. Huolimatta viimemainitun vähäpätöisestä merkityksestä, oli mahtava naapuri raivoissaan nähdessään tämän viiden neliökilometrin kaivannon keskellä avaria alojaan kuudessakymmenessä seitsemässä kunnassa. Se oli turhaan koettanut tappaa sitä ja nyt keinotteli se koettaen saada sen haltuunsa polkuhinnasta, kun se oli häviön partaalla. Taistelu jatkui ilman sovintoja, vaikka tirehtöörit ja insinöörit näön vuoksi säilyttivät kohteliaan ystävällisiä suhteita.
Deneulinin silmät syttyivät.
– Ei koskaan! – huudahti hän. – Niin kauan kuin elän, ei Montsou saa Vandamea.
– Olin torstaina Hennebeau'n luona päivällisillä ja näin kyllä, miten hän koetti päästä suosiooni. Jo viime syksyllä, kun kaikki nuo herrat tirehtöörit olivat kokoontuneet tänne, koettivat he kaikin tavoin hyvitellä minua… Kyllä minä tunnen heidät kaikki, nuo markiisit ja kreivit, kenraalit ja ministerit! Ne ovat pelkkiä maantien rosvoja, jotka ovat valmiit riistämään viimeisen paidankin, jos joutuu heidän kynsiinsä.
Hän puhui pitkältä päästyään vauhtiin. Gregoire ei puolustanut hallintoaan, jonka muodosti v. 1760 sopimuksen mukaan kuusi valittua tirehtööriä, jotka itsevaltaisesti johtivat yhtiön asioita. Yhden kuollessa valitsivat jälelle jääneet viisi toisen sijalle rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien osakkaitten keskuudesta. Piolainen omistaja arveli, että nämä herrat rahanahneudessaan toisinaan menivät yli kaikkien rajojen.
Melaine tuli korjaamaan pöydältä. Pihalla alkoivat koirat taas haukkua. Honorine aikoi mennä ovelle, mutta Cecile, jonka oli kuuma ja tukahduttava istua paljon syömisen jälkeen, nousi pöydästä sanoen:
– Älä mene, se on varmaankin opettajattareni.
Deneulin oli myös noussut. Hän katsoi nuoren tytön jälkeen ja kysyi hymyillen:
– No, milloinka tulee häät nuoren Negrelin kanssa.
– Se ei ole vielä päätetty, vastasi rouva Gregoire. – Se on vain ehdotus… täytyy miettiä asiaa.
– Tietysti, vastasi Deneulin viekkaasti hymyillen.
– Luulempa, että täti ja sisaren poika… Minä en voi kuvitella, miten rouva Hennebeau voisi syleillä Cecileä.
Mutta Gregoire suuttui. Oli sopimatonta siten puhua kunnioitettavasta naisesta, joka lisäksi oli nuorta miestä neljätoista vuotta vanhempi.
Häntä ei miellyttänyt, että tehtiin pilaa tuollaisista asioista.
Deneulin nauraen puristi hänen kättään ja meni.
– Ei se ollutkaan hän, sanoi Cecile palatessaan.
– Se on se työläisnainen kaivokselta, kaksine lapsineen, muistatko, jonka me tapasimme… Saako hän tulla tänne?
Hetkisen olivat he kahden vaiheilla. Ovatko he hyvin likasia? Ei erittäin, kenkänsä jättävät he portailla. Vanhemmat istuivat jo mukavasti nojatuoleissaan sulattaen ruokaa. Mutta vilustumisen pelko ja haluttomuus mennä ulos pakotti heidät tekemään päätöksensä.
– Laskekaa heidät sisään, Honorine.
Huoneeseen tuli Maheu'n vaimo pienokaisineen, jotka olivat nälkäiset ja viluiset ja pelästyivät aivan tultuaan tähän lämpimään huoneeseen, missä tuoksui niin hyvin kakulle.
II
Ikkunaluukkujen raoista alkoi vähitellen tunkea huoneeseen päivän kalpeat valonsäteet. Ummehtunut