Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
hirveäksi häväistykseksi, johon koko katolilainen vanhoillinen puolue voisi suistua.
Markusta kummastuttikin sentähden se että Pélagie näytti niin iloiselta ja voitonriemuiselta, kun hän tuli ruokaa korjaamaan. Markus jäi ruokasaliin ja sai palvelijattaren puhumaan.
– Oi, herra, minulla on hyviä uutisia. Tänä aamuna käydessäni ostoksilla minä vasta sain kuulla asioita! Tiesin kyllä, että eileniltaiset anarkistit, jotka herjasivat veljiä, olivat valhettelijoita.
Ja Pélagie kertoi kaikki jutut, joita hän oli kuullut kaduilla ja porteilla. Siinä kauhussa ja hirvittävässä salaperäisyydessä, joka painosti kaupunkia, versoivat kaikellaiset järjettömät kuvittelut. Oli ikäänkuin outo kasvullisuus olisi itänyt yön aikana. Ensin ne olivat vain epävarmoja arveluja, ikäänkuin tuulenhenkäyksiä, jotka tuskin maata hiipaisivat. Sitten umpimähkäiset selitykset tulivat varmuudeksi, epävarmat jutut muuttuivat pian kumoamattomaksi totuudeksi. Ja huomattavaa on, että kaikki tämä salainen työ tapahtui veljien hyväksi Simonia vastaan. Mielipiteet muuttuivat hiljaa mutta varmasti. Ei tiedetty mistä tämä käänne oli saanut alkunsa, mutta se voitti yhä enemmän alaa, se toi epäilystä ja levottomuutta mieliin.
– Tehän tiedätte, herra, että opettaja ei ollenkaan pitänyt veljenpojastaan. Hän piteli häntä pahoin, ihmiset ovat kyllä nähneet sen… Sitäpaitsi suututti häntä se, ettei lapsi ollut hänen koulussaan. Ja kun pienokainen pääsi ripille, ei opettaja ollut hänelle ystävällinen, vaan näytti hänelle nyrkkiään pilkaten Jumalaa… Se on hyvin kummallista, että joku on voinut murhata tuon pienen enkelin, melkeinpä juuri kun hän tuli herranehtoolliselta, kun Jumala vielä asui hänessä.
Markuksen sydäntä kouristi, kun hän hämmästyneenä kuunteli palvelijatarta.
– Mitä tarkoitatte? syytetäänkö Simonia veljenpoikansa murhasta?
– Jumal'auta! monet uskovat, että niin on asian laita… Ja tuntuuhan tämä epäilyttävältä: mies menee pitoihin Beaumontiin, myöhästyy puoliyhdentoista junasta ja palaa kotiin jalan. Hän sanoo tulleensa takaisin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Mutta kukaan ei ole nähnyt häntä, hän on aivan hyvin voinut tulla junalla tuntia aikaisemmin, juuri silloin kun rikos tapahtui. Tehtyään murhan on hän voinut sammuttaa kynttilän ja jättää akkunan auki, jotta luultaisiin murhaajan tulleen ulkoa… Neiti Rouzaire kuuli juuri neljännestä vailla yhtätoista koulusta ääniä, valituksia, huutoja sekä melua ovien sulkemisesta ja avaamisesta.
– Kuinka, neiti Rouzaire? huudahti Markus. Hän ei hiiskunutkaan tästä ensimmäisessä kuulustelussa. Minä olin läsnä.
– Pyydän anteeksi, herra. Neiti Rouzaire kertoi sen juuri äsken teurastajan luona jokaiselle, ja minäkin kuulin sen.
Kauhistuneena Markus antoi hänen jatkaa.
– Apuopettaja, herra Mignot sanoi myöskin hämmästyneensä koulun johtajan raskaasta unesta aamulla; ja se on todellakin omituista, että miestä täytyy käydä herättämässä juuri sinä aamuna, jolloin talossa on tapahtunut murha. Puhumattakaan siitä, että hän ei kuulu ollenkaan olleen liikutettu katsoessaan pientä ruumista, vaan oli vapissut kuin haavanlehti.
Taas tahtoi Markus väittää vastaan. Mutta Pélagie jatkoi ilkeästi ja itsepäisesti.
– Sitä paitsi on hän aivan varmaan murhaaja koska lapsen suusta löytyi kirjoituskaava, jota oli käytetty hänen luokallaan. Eikö totta? tuo kaava voi olla ainoastaan opettajan taskussa. Kerrotaanpa, että siinä oli hänen nimimerkkinsäkin. Ja eräs rouva kertoi hedelmäkauppiaan luona että tuomarit olivat hänen laatikostaan löytäneet joukon aivan samallaisia kaavoja.
Tällä kertaa Markus selitti totuuden, hän puhui epäselvästä nimimerkistä, kertoi kuinka Simon oli vakuuttanut, ettei kysymyksessä oleva kaava koskaan ole hänen käsissään ollut, vaikka sen käytäntö oli niin yleinen, että se olisi voinut olla missä koulussa hyvänsä. Mutta kun Pélagie yhä väitti, että laillisessa tutkimuksessa oli löytynyt raskauttavia todistuksia, valtasi hänet vihdoin suuri levottomuus, hän lakkasi vastustamasta tuntien kaiken väittelyn olevan hyödytöntä, koska kaikki olivat joutuneet niin hämmennyksiin.
– Nähkääs. herra, kun on kysymys juutalaisesta, niin voi odottaa mitä tahansa. Maitokauppias sanoi minulle juuri äsken: tuollaisilla ihmisillä ei ole perhettä, eikä isänmaata, he seurustelevat ainoastaan paholaisen kanssa, he ryöstävät ja tappavat ilman syyttä, tekevät pahaa huvin vuoksi… Teidän selityksenne ovat turhat, te ette voi estää ihmisiä uskomasta, että tuo juutalainen on tarvinnut lapsen henkeä johonkin ilkeään kauppaan paholaisen kanssa, ja että hän on viekkaasti odottanut veljenpoikansa ensimmäistä ripilläkäyntiä häväistäkseen ja murhatakseen hänet, kun hän vielä oli aivan puhtaana ja tuoksuvana hostiasta.
Siinä oli taas syytös uskonnollisesta murhasta, siinä ilmeni tuo vuosisatoja vanha kansan harhaluulo, joka aina ilmaantui heti jonkun suuren onnettomuuden jälkeen syyttämään juutalaisia kaivojen myrkyttämisestä tai pienten lasten murhasta.
Kaksi kertaa oli Geneviève, joka kärsi nähdessään Markuksen niin kauhistuneena, tahtonut puuttua puheeseen pitääkseen hänen puoltaan. Mutta hän oli pysynyt vaiti peläten suututtavansa isoäitiä, sillä hän oli huomannut tämän olevan hyvillään palvelijattaren juoruista ja myöntymykseksi silloin tällöin nyökäyttävän päätään. Rouva Duparque riemuitsi; huolimatta enää saarnata tyttärentyttärensä miehelle, jonka hän luuli olevan voitetun, hän vaan sanoi äänettömälle rouva Berthereaulle.
– Se on aivan samallainen tapaus kuin Saint-Maxentiuksen käytävän alta löydetyn lapsen murha: eräs vaimo, joka palveli juutalaisten luona, oli vähällä tulla tuomituksi heidän sijastaan, sillä kukaan muu kuin juutalainen ei voinut olla murhaaja. Kun on heidän kanssaan tekemisissä, saa lakkaamatta pelätä Jumalan rangaistusta.
Markus piti parhaana olla vastaamatta ja läksi ulos melkein heti. Mutta hänen levottomuutensa oli suuri, ja viimein pujahti hänen mieleensä pieni epäilys: olikohan mahdollista että Simon oli syyllinen? Tämä ajatus valtasi hänet kuin paha kuume, jota epäterveellinen ilmanala edistää; ja hän tunsi tarvitsevansa miettiä ja rauhoittua, ennenkuin menisi opettajaa tapaamaan. Kauan aikaa hän käveli; hän kulki pitkin autiota Valmarien tietä, muistellen eilistä päivää ja tutkien tapahtumaa ja ihmisiä. Ei, ei! Simonia ei voitu syystä epäillä. Kaikkialla voi huomata todistuksia siitä. Ensiksikin hänellä ei näyttänyt olevan mitään syytä tehdä tätä halpamaista rikosta, sen otaksuminen näytti epäjohdonmukaiselta ja mahdottomalta. Simon oli terve sekä sielun että ruumiin puolesta, hänellä ei ollut mitään luonteenvirhettä, hän oli lempeäniloinen, mikä osoitti sielun toiminnan säännöllisyyttä. Hänellä oli kaunis vaimo, jota hän jumaloi, jonka kanssa hän eli täydellisessä sopusoinnussa, ja joka heidän rakkautensa hedelmänä oli lahjoittanut hänelle kauniita lapsia, joissa heidän rakkautensa ikäänkuin tuli eläväksi. Kuinka voisi hetkeksikään otaksua, että tämä mies matkalla kotiinsa rakastetun, odottavan vaimonsa ja nukkuvien lastensa luo, äkkiä olisi antautunut inhoittavan hulluuden valtaan? Sitäpaitsi oli tuossa miehessä, jota niin moni vihollinen väijyi, täydellisen vilpittömyyden ja totuuden leima, Hän rakasti sankaruuteen saakka ammattiaan ja tyytyi köyhyyteensä milloinkaan valittamatta. Hänen kertomuksensa illan tapauksista oli aivan selvä, hänen vaimonsa ilmoitti oikeiksi tunnit, joista hän oli puhunut, eikä ainoakaan hänen antamistaan tiedoista tuntunut epäilyttävältä. Ja vaikka epäselvyyttä olikin, vaikka rutistunut, tukuksi kääritty kirjoituskaava ja "Petit Beaumontais" – lehden numero pysyivätkin ratkaisemattomina arvoituksina, sanoi kaikkivaltias järki että selitystä siihen oli haettava muualta. Simonin todistivat syyttömäksi hänen olemuksensa, elämänsä ja olosuhteensa. Tämä seikka muodostui silloin Markuksen mielessä todistuksiin nojautuvaksi varmuudeksi, horjumattomaksi totuudeksi, koska se perustui huomioihin ja järkiperäisiin päätelmiin. Tästälähin hänellä oli horjumaton vakuutus, hänellä oli varmoja peruskohtia, joihin hän aina vetoaisi; ja mitä erehdyksiä, mitä valheita tulisikaan esiin, karkoittaisi hän ne kaikki mielestään, jos ne eivät soveltuisi siihen totuuteen, joka hänelle jo oli tunnettu ja todistettu.
Iloisena