Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset juoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun kautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan kynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän muisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.
– Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?
– Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me näimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.
– Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan silmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan, muistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole ollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä, ettei hän valehtele.
Lapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset silmänsä.
– Se on varma, etten valehtele.
Markus hämmästyi, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kääntyi rouva Alexandren puoleen.
– Mutta, rouva, mitä teidän poikanne sitten sanoi? Hän oli nähnyt tuon kaavan serkullaan, hän myönsi sen.
Levottoman näköinen äiti ei vastannut heti. Hänen pieni, arka Sébastieninsa oli paennut hänen helmoihinsa ikäänkuin sinne kätkeäkseen kasvonsa; ja vapisevalla kädellä silitti hän koneentapaisesti poikansa hiuksia, hän näytti tahtovan suojella häntä.
– Epäilemättä, herra Froment, oli hän nähnyt sen tai luullut sen nähneensä. Mutta nyt hän ei enää ole varma siitä, hän pelkää erehtyneensä. Ei siis ole mitään puhumista tästä asiasta, ymmärrättehän sen.
Tahtomatta kauemmin kysellä asiasta rouvilta, kääntyi Markus suoraan pienen pojan puoleen.
– Onko aivan varma, ettet ole nähnyt kaavaa? Lapseni, ei mikään ole niin paha kuin valhe.
Mitään vastaamatta Sébastien painoi kasvonsa vielä syvemmälle äitinsä helmoihin ja purskahti katkeraan itkuun. Oli silminnähtävää, että rouva Edouardin tahto oli voittanut, sillä hyvänä kauppiaana pelkäsi hän kadottavansa jommankumman ostajapiireistään, jos hän menisi toisen puolelle. Hän oli kuin kivestä, häneltä ei enää saanut mitään tietää. Hän suvaitsi kuitenkin varovaisesti selittää syitään.
– Jumalani! herra Froment, me emme voi olla ketään vastaan, me jotka kauppamme tähden tarvitsemme kaikkia ihmisiä… Se täytyy kuitenkin sanoa, että kaikki todistukset ovat herra Simonia vastaan. Esimerkiksi se, että hän sanoo myöhästyneensä junasta, heittäneensä paluulipun rautatieaseman pihalle ja palanneensa kotiin jalkaisin, ilman että kukaan olisi nähnyt häntä tuolla kuuden kilometrin matkalla. Sitäpaitsi tiedättehän, että neiti Rouzaire kuuli melua noin kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, jotavastoin hän sanoo palanneensa vasta tuntia myöhemmin. Selittäkäähän minulle vielä kuinka on mahdollista, että herra Mignotin täytyi mennä häntä herättämään kahdeksan aikaan, vaikka hän tavallisesti nousee varhain aamulla… Ehkä hän voi puhdistaa itsensä, toivokaamme sitä hänen puolestaan.
Markus keskeytti hänet. Hän vaan toisti, mitä oli lukenut "Petit Beaumontaisista", ja Markus oli kauhistuksissaan siitä. Hän katseli tarkoin molempia naisia kiireestä kantapäähän, toisen ulkomuoto todisti itsepäistä tunnottomuutta, toisen oli vallannut väristys, kun hän ajatteli heidän suurta valettaan, jonka seuraukset voisivat olla hyvinkin vaikeat. Markus jätti heidät ja kiiruhti Simonin luo.
Umpinaiset ajopelit seisoivat portin edessä, jota kaksi poliisia vartioi. Käsky oli ankara, mutta Markus pääsi vihdoin sisään. Kaksi muuta poliisia vartioi Simonia koulusalissa ja poliisikomisarius, jolla oli mukanaan tutkintotuomari Daixin allekirjoittama vangitsemiskäsky, toimitti paraikaa uutta, tarkkaa tutkimusta läpi koko talon, etsien luultavasti kuuluisaa kirjoituskaavaa. Mutta hän ei löytänyt mitään, ja kun Markus uskalsi kysyä toiselta poliisilta oliko samallaista tutkimusta toimitettu kristillisten koulujen veljeskunnan luona, katsoi tämä häneen tyrmistyneenä: tutkimus veljien luona, mutta minkä vuoksi? Markus hymyili itsekin lapsellisuudelleen, he olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen, veljet olivat varmaankin aikoja sitten polttaneet ja hävittäneet kaikki. Hän pidätti itseään ryhtymästä vastustukseen, hän oli epätoivoissaan siitä ettei voinut mitään tehdä totuuden ilmisaamiseksi. Tunnin ajan täytyi hänen odottaa etehisessä, kunnes komisariuksen tarkastus oli loppunut. Silloin sai hän vähäisen tavata Simonia, jota poliisit kuljettivat. Rouva Simon ja hänen kaksi lastansa olivat myöskin siellä, ja rouva heittäytyi nyyhkyttäen miehensä kaulaan, sillä aikaa kun komisarius, juro, mutta kunnon mies, oli antavinaan viimeisiä määräyksiä. Se oli sydäntäsärkevä kohtaus.
Simon koetti olla rauhallinen, vaikka oli kalmankalpea ja murtunut tästä virkauransa katkeamisesta.
– Älä nyt sure, armaani. Tämä ei voi olla muuta kuin erehdys, kauhea erehdys. Kaikki on tietysti selviävä, kun minua kuulustellaan, ja minä palajan luoksesi.
Mutta Rachel nyyhkytti yhä katkerammin, hänen kauniit kasvonsa olivat kosteat kyynelistä, ja hän nosti vuorotellen Josephia ja Sarahta, että hän suutelisi heitä vielä kerran.
– Niin, niin, lapsi rakkaat, rakasta heitä, hoida heitä hyvin, siihen asti kun palajan… Pyydän sinua, älä itke enää, sinä viet kaiken rohkeuteni.
Hän irtautui vaimonsa syleilystä. Kun hän huomasi Markuksen, loisti hänen silmistään ääretön ilo. Lämpimästi tarttui hän tämän käteen ja sanoi.
– Oi! toverini, kiitos! Ilmoita heti veljelleni Davidille ja sano hänelle, että olen viaton. Hän on etsivä kaikkialta, hän on löytävä syyllisen, hänelle uskon kunniani ja lasteni kunnian.
– Ole levollinen, vastasi Markus yksinkertaisesti, liikutuksen valtaamana, minä olen auttava häntä.
Komisarius palasi ja lopetti kohtauksen; rouva Simon vietiin murtuneena pois, silloin kun Simon läksi pois kahden poliisin välissä. Sitten seurasi hirveä kohtaus. Pikku Zéphirinin hautajaiset oli määrätty kello kolmeksi, ja vangitsemisen piti tapahtua kello yksi, jotta ei mitään ikävää yhteensattumista tapahtuisi. Mutta tutkimus oli kestänyt niin kauvan, että sitä ei voitu välttää. Kun Simon ilmaantui pienelle etehiselle, oli tori jo täynnä uteliaita, jotka olivat rientäneet saattoa katsomaan. Tämä "Petit Beaumontaisin" juttujen kiihoittama joukko alkoikin huutaa heti kun se huomasi opettajan, kirotun juutalaisen, pienten lasten murhaajan, joka noitatemppuihinsa tarvitsi heidän viatonta, hostian pyhittämää vertaan. Tuo kertomus, jota tästälähin oli mahdoton hävittää, kierteli suusta suuhun, yhä kiihoittaen rähisevää, uhkaavaa joukkoa.
– Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle!.. Kuolema, kuolema, juutalaiselle!
Jähmettyneenä, kalpeana ja jäykkänä Simon huusi portailta vastauksen, joka sittemmin yhä oli kaikuva hänen huuliltaan niinkuin omantunnon ääni.
– Olen viaton! olen viaton!
Silloin joukko joutui raivoon, huudot pauhasivat kuin myrsky, ja ääretön aalto nousi anastaakseen onnettoman ja raastaakseen hänet kappaleiksi.
– Kuolema, kuolema juutalaiselle!
Nopeasti työnsivät poliisit Simonin vaunuihin ja ajuri pani hevosensa laukkaamaan, samalla kun Simon väsymättä huusi äänellä, joka kaikui yli melun.
– Olen viaton! olen viaton! olen viaton!
Pitkin koko Isoakatua juoksi joukko vaunujen perästä, ulvoen yhä kovemmasti. Markus jäi paikalle huumautuneena, sydän ahdistettuna, ja hän muisteli aivan vastaisia mielenosoituksia, vihaista melua ja vimmastuneita huudahduksia, joilla palkintojenjako oli vastaanotettu edellisenä iltana. Kahdessa päivässä oli yleinen mielipide ehtinyt kääntyä. Häntä kauhistutti se verraton taito ja hirveä nopeus, millä salaperäiset kädet olivat toimineet, kootessaan yhteen niin paljon pimeyttä. Hänen toiveensa olivat kukistuneet, hän tunsi, että totuus oli pimentynyt, voitettu ja katoamaisillaan.
Mutta