Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
kaupan tuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta tarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä sai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka läksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta polveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka suljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli siis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä ylenkatseesta, joka häntä kauhistutti. Hän oli rahakauppiaana kerännyt itselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada katolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla kumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia vapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta. Hän olikin riemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin täydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien juutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi kuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi. Hienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä. Markiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut kaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de Sangleboeufille ja itselleen.
Naimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli ainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen. Markiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut mustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että mielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen yhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan marmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli onnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä olematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi heti jos joskus alotti. Hän istui hyvin mielellään koko päivän kohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan ei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen puolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja viimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka aina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja joka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas aarteeni. Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar sai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän sai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista uskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet ajettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä Crabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla tavallaan. Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän oli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän toivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan tämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin ylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.
Viimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de Sangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta, saanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren maa-alueen ja miljoonain avulla. Hän vaati lisäksi häntä liittymään tasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että hän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava sattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt vapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi kuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä, Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi tyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota nimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti. Hän riemuitsi myöskin siitä että hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää häntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa talossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan markiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä keskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.
Kun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat Désiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun päivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä ja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli ihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea renässanssityyliin rakennettu linna. Nähdessään tämän juutalaisen miehen miljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka juutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää puotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei päässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli juutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin ansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista kuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön enemmistö. Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan syyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä että tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan uhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai katolilaisen, kaikkivallan alle. Heti kun juutalainen tuli raharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti tyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli olevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta luopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia kansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta, yhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.
Kun Markus ja David saapuivat linnan eteen, huomasivat he suuren tammen varjossa parooni Nathanin, hänen tyttärensä ja vävynsä, sekä markiisitar de Boisen ja erään munkin, jonka he tunsivat itse isä Crabotiksi. Hyvä naapuri, Valmarien kolleegion rehtori oli kutsuttu perheaamiaisille, molemmat alueet olivat nimittäin ainoastaan kolmen kilometrin päässä toisistaan: ja jälkiruokaa syötäessä oli epäilemättä puhuttu vakavista asioista. Sitten oli tultu tänne tammen varjoon nauttimaan kauniista iltapäivästä. Istuttiin puutarhatuoleissa lähellä marmoriallasta, johon siro luonnotar lakkaamatta kaatoi kristallikirkasta vettä uurnastaan.
Heti tunnettuaan tulijat, jotka hienotunteisesti olivat seisahtuneet vähän matkan päähän, astui parooni esiin, vei heidät syrjään, pyysipä heitä istumaankin tuoleille, jotka olivat asetetut toiselle puolelle allasta. Hän oli pieni, koukistunut ja aivan kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä keltaiset, nenä paksu, ja hänen mustat ja saaliinhimoiset silmänsä olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat surumielistä myötätuntoisuutta, ikäänkuin surisivat hänen vieraansa jotain läheistä sukulaista. Käynti ei häntä ihmetyttänyt, hän oli sitä varmaankin odottanut,
– Oi! David raukkani, kuinka minä teitä surkuttelen! Olen paljon teitä ajatellut onnettomuuden jälkeen… Te tiedätte kuinka teitä kunnioitan nerokkaan yritteliäisyytenne ja toimeliaisuutenne tähden… Mutta minkä jutun, minkä ilkeän jutun veljenne Simon onkaan pannut niskoillenne! Hän tuottaa teille häpeää, saattaa teidät perikatoon, David raukkani!
Syvän surun valtaamana hän nosti ylös vapisevat kätensä ja lisäsi ikäänkuin kauhistuen nähdessään entisen vainoomisen alkavan uudestaan.
– Hän tuottaa meille kaikille häpeää, tuo onneton!
Silloin David tyynesti ja rohkeasti puolusti veljensä asiaa, sanoi varmasti uskovansa hänen viattomuuteensa ja luetteli ne siveelliset ja asialliset todistukset, jotka hänen mielestään olivat kumoamattomat. Sillä aikaa Nathan kuivasti puisteli päätään.
– Aivan niin, aivan niin, se on aivan luonnollista, että te uskotte hänen viattomuuteensa, minäkin tahdon uskoa siihen vielä. Pahaksi onneksi ei minun vakuutukseni merkitse mitään; kaikki riippuu oikeusistuimen vakuutuksesta, ja myöskin tuon raivostuneen kansan ajatuksesta, joka voi meitä kaikkia vahingoittaa, jos häntä ei tuomita… Ei, nähkääs, minä en koskaan ole antava veljellenne anteeksi, että hän on saanut tuollaisen jutun meidän niskoillemme!
Kun David selitti hänelle tulleensa hänen luokseen pyytämään hänen apuaan totuuden ilmaisemiseksi, hän kun oli niin mahtava, tuli hän kylmemmäksi, ja ilme hänen kasvoillaan tuli vähitellen yhä suletummaksi.
– Herra