Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
niistä yhdessä tunnissa, niin että päästäisiin syömään päivällistä. Oli tullut pimeä, ja muutamille pöydille asetetut lamput valaisivat niukasti laajaa salia. Sanomalehdistön penkille, jolla vielä työskenteli kaikkialta saapuneita sanomalehtimiehiä, oli asetettu muutamia kynttilöitä. Ilma huoneessa, jossa liikkui suuria, jylhiä varjoja, oli huumava ja kuuma, mutta ei ainoakaan naisista lähtenyt pois, joukko pysyi itsepäisesti paikallaan, ja epätasainen valaistus teki sen aavemaisen näköiseksi. Intohimot olivat päässeet valloilleen, keskusteltiin kovalla äänellä, huoneessa vallitsi huumaava melu, mielet olivat kuohuksissa, sali oli kuin kiehuva kattila. Harvalukuiset simonistit riemuitsivat, he vakuuttivat, että jury ei voinut tuomita. Huolimatta pauhaavasta suosionosoituksesta, joka oli tullut La Bissonnièren vastauksen osaksi, olivat antisimonistit, joita huone oli täynnä, niinkuin presidentti Gragnon viisaasti kyllä oli järjestänyt, kuitenkin hermostuneita, he pelkäsivät uhrin pääsevän heidän käsistään. Kerrottiin arkkitehti Jaquinin, juryn esimiehen, sanoneen jollekin, että häntä kauhistutti tuomitseminen, kun ei ollut minkäänlaisia todistuksia. Mainittiin kolme muutakin valamiestä, joiden kasvot tutkinnon aikana olivat ilmaisseet myötätuntoisuutta syytettyä kohtaan. Syyttömäksi julistaminen alkoi näyttää mahdolliselta. Silloin alettiin raivostua odottamiseen, joka vastoin kaikkia arveluja venyi tavattoman pitkäksi. Kello löi kahdeksan, löi yhdeksän, mutta jury ei palannut. Kaksi pitkää tuntia olivat he neuvotelleet, varmaankin pääsemättä yksimielisyyteen. Tämä lisäsi vain epävarmuutta. Vaikka keskusteluhuoneen ovet olivat tarkasti suljetut, kuului sieltä melua, saatiin salaperäisellä tavalla tietoja, jotka vielä enemmän hämmensivät nälistynyttä, väsynyttä ja kärsimätöntä joukkoa. Äkkiä saatiin kuulla, että juryn esimies toveriensa nimessä oli pyytänyt presidenttiä heidän luokseen. Toiset taas sanoivat, että presidentti itse oli tarjoutunut valamiesten käytettäväksi, tahtoen välttämättömästi päästä heidän puheilleen, mutta tämä ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Sitten alkoi odotus uudelleen, kului vielä pitkiä minuutteja. Mitä tekemistä presidentillä saattoi olla valamiesten luona? Lain mukaan ei hän saanut neuvoa heitä muussa kuin lain sovelluttamisessa, jos he eivät luulleet tietävänsä äänestyksensä seurauksia. Tällaisen selityksen olisi hän voinut tehdä paljon lyhyemmässä ajassa, ja Gragnonin tuttujen seassa levisi uusi huhu, jota he huolimatta sen mahdottomuudesta eivät näkyneet epäilevän: presidentti olisi muka valamiehille antanut jonkun lisätiedon; tutkinnon loputtua oli muka tullut ilmi uusi todistus, joka hänen mielestään välttämättömästi oli annettava valamiesten tiedoksi, puolustajalle ja syytetylle siitä mitään ilmoittamatta. Ja kello löi kymmenen kun jury palasi saliin.
Sali tuli äkkiä äänettömäksi, kun oikeusistuimen jäsenet astuivat sisään, heittäen häilyviä, punaisia varjoja pimeyteen. Arkkitehti Jaquin, juryn esimies nousi ylös. Hän oli hyvin kalpea, sen näki selvästi lampun valossa. Ja hiukan heikolla äänellä lausui hän valankaavan. Jury vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin; mutta se myönsi myöskin vähän epäjohdonmukaisesti, että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Tämän se teki ainoastaan päästäkseen tuomitsemasta kuolemaan. Rangaistus oli elinkautinen vankeus. Sen julisti presidentti Gragnon tyytyväisen ja ivallisen näköisenä, tapansa mukaan puhuen nenäänsä. Valtion prokuraattori kokosi kiireesti paperinsa, niin kuin mies, joka on onnellinen saatuaan toiveensa täytetyksi. Kuulijakunta puhkesi heti raivoisiin kättentaputuksiin, se ulvoi kuin nälistynyt koiraparvi, jolle vihdoin heitetään saaliin höyryävät sisukset. Se raivosi kuin lauma ihmissyöjiä, joka ahmii ihmisen lihaa. Keskellä tätä kauhistuttavan raakaa meteliä kuului kuitenkin huuto, joka kaikui yli petomaisen mylvinän, se oli Simonin lakkaamaton huuto: "Olen viaton! olen viaton!" ja tämä väsymätön huuto kylvi totuuden siemenen muutamiin rehellisiin sydämiin. Silläaikaa asianajaja Delbos kyyneleitä vuodattaen kumartui syytetyn puoleen ja syleili häntä veljellisesti.
David, joka oli jäänyt pois istunnosta, ettei hänen läsnäolonsa vielä enemmän kiihoittaisi juutalaisvihollisten vihaa, odotti päätöstä Delbosin kotona. Kymmeneen saakka oli hän laskenut hetket kauhean levottomuuden vallassa, tietämättä pitikö hänen iloita vai pelätä moisen viivytyksen johdosta. Vähän väliä kumartui hän ulos akkunasta kuunnellakseen etäistä melua. Ohikulkijain huudot olivat jo tuoneet hänelle huolettavan uutisen, kun Markus saapui uupuneena ja nyyhkyttäen, sekä todisti sen oikeaksi. Markuksen mukana seurasi Salvan, jonka hän oli tavannut syvästi liikutettuna seisomassa palatsin portailla, ja joka tahtoi tulla hänen mukanaan. Tunti kului äärettömässä epätoivossa, heistä tuntui kuin kaikki hyvyys ja oikeus olisi ijäksi kadonnut. Kun Delbos, saatettuaan ensin Simonin vankilaan, vuorostaan saapui murtuneena, mutta kuitenkin rauhallisena, ei hän voinut muuta kuin heittäytyä Davidin kaulaan ja syleillä häntä niinkuin hän oli syleillyt veljeä istuntosalissa.
– Oi! itkekää, ystäväni! huusi hän. Se on vuosisadan suurin vääryys.
IV
Muutettuaan koulun aljettua takaisin Jonvilleen, oli Markuksella, paitsi Simonin jutun tuottamaa levottomuutta ollut toinenkin taistelu kestettävänään. Kirkkoherra, apotti Cognasse oli päättänyt voittaa puolelleen pormestarin, maanviljelijä Martineaun, hänen vaimonsa, kauniin rouva Martineaun avulla, voidakseen siten tuottaa suuria ikävyyksiä opettajalle.
Apotti Cognasse oli hirveän näköinen, laiha, suuri ja kulmikas mies, jonka leuka oli itsepäinen, nenä terävä, otsa matala ja tukka karkea, paksu ja ruskea. Hänen silmissään paloi kamala tuli, hänen kätensä olivat luiset ja pesemättömät ja ikäänkuin tehdyt vääntämään niskat nurin kaikilta niiltä, jotka uskaltaisivat vastustaa häntä. Hän oli itse neljänkymmenen vuotias, ja hänellä oli ainoana palvelijanaan kuudenkymmenen ikäinen vanhapiika, Palmyre, joka oli vähän kyttyräselkäinen ja vielä hirveämpi kuin isäntänsä, kova, saita ja koko seudun kauhu. Hän vartioi ja puolusti isäntäänsä kynsin hampain, niinkuin verikoira. Apottia pidettiin elämältään puhtaana, mutta hän söi paljon ja joi paljon, tulematta koskaan juovuksiin. Hän oli yksinkertainen ja itsepäinen talonpojan poika, seurasi tyystin katkismuksen puustavia, johti ankarasti seurakuntalaisiaan ja piti tarkasti huolta oikeuksistaan, vaatien etenkin täyden palkkansa antamatta köyhimmällekään ainoatakaan penniä anteeksi. Hän oli tahtonutkin saada valtaansa pormestari Martineaun ollakseen siten kunnan todellinen herra, mikä samalla kun se oli uskonnon hengen mukaista, varmaankin tuottaisi hänelle suuria etuja. Riita apotin ja Markuksen välillä oli syntynyt kolmenkymmenen markan suuruisesta summasta, jonka kunta ennen oli maksanut koulunopettajalle kirkonkellojen soittamisesta, ja jonka Markus yhä sai, vaikka hän oli kieltäytynyt niitä soittamasta.
Mutta Martineauta ei ollut helppo voittaa, kun hänellä oli kannattajia. Hän oli saman ikäinen kuin apotti, kasvonsa olivat kulmikkaat ja verevät, hiukset punaset ja silmät kirkkaat, hän puhui vähän ja epäili kaikkia. Häntä pidettiin seudun rikkaimpana maanviljelijänä, oli hyvin arvossa pidetty laajojen peltojensa tähden ja oli ollut kymmenen vuotta Jonvillen pormestarina. Hän oli aivan oppimaton, osasi tuskin lukea ja kirjoittaa, eikä mielellään lausunut mielipidettään kirkon ja koulun suhteen, pitäen viisaimpana pysyä koko asian ulkopuolella, vaikka hän aina lopuksi meni sen puolelle, joka noista kahdesta näytti vahvemmalta. Ja salaisuudessa hän oli koulunopettajan puolella, sillä hänellä oli veressä talonpojan satavuotinen viha ja epäluulo laiskaa, hekumallista pappia vastaan, joka anastaa hänen vaimonsa ja viettelee hänen tyttärensä näkymättömän, kateellisen ja pahan Jumalansa nimessä. Mutta vaikka hän ei käynyt kirkossa, ei hän myöskään koskaan vastustanut kirkkoherraa, ajatellen että nuo kirkolliset sentään olivat kamalan vahvoja. Markuksen oli täytynyt panna kaikki rauhallinen tahdonlujuutensa, pontevuutensa ja älykkäisyytensä liikkeelle, saadakseen Martineaun omalle puolelleen. Hän antoi sittenkin Markuksen toimia yksin välittämättä paljon asioista.
Silloin juolahti apotti Cognassen mieleen ajatus käyttää hyväkseen kaunista rouva Martineauta, joka kyllä ei ollut hänen rippilapsiaan, sillä hänkään ei harjoittanut uskonnollisia menoja, mutta jonka hän näki säännöllisesti käyvän kirkossa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän oli hyvin tumma, silmät olivat hänellä suuret, suu tuore ja hänen sanottiin olevan keikailevan luonteeltaan ja se olikin totta, hänestä oli hauska saada uusi puku, käydä ulkona pitsihattu päässä, koristaa itseään