Totuus. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
oli hyvin ylpeä siitä että hänellä kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä oli virka Mailleboisissa, jossa hän jo oli ollut kaksi vuotta, sillä niin nopea yleneminen oli harvinaista opettajien joukossa.
Markus ei suosinut juutalaisia, ja se johtui jostakin perinnöllisestä epäluulosta ja vastenmielisyydestä, joiden syytä hän ei koskaan ollut koettanutkaan selvittää itselleen huolimatta suuresta vapaamielisyydestään. Mutta kuitenkin hän normaalikoulun ajoilta muisteli ystävyydellä Simonia, jota hän kutsui sinuksi. Hänen mielestään Simon oli erittäin etevä, hyvä opettaja, ja tunsi täydellisesti velvollisuutensa. Mutta Markus piti häntä liian pelkurimaisena, liian puustaviin kiintyneenä sääntöjen orjana, joka liian tarkasti noudatti määräyksiä, aina pelkäsi joutuvansa huonoihin kirjoihin ja tekevänsä sellaista, joka ei ollut esimiesten mieleen. Hän huomasi Simonissa hänen rodulleen ominaisen nöyryyden, arkuuden ja pelon, joka johtui vuosisatoja kestäneestä vainosta. Simonilla olikin syytä olla varovainen, sillä hänen nimityksensä Mailleboisiin, tähän pieneen papilliseen kaupunkiin, jossa oli veljien koulu ja mahtava Kapusiinien veljeskunta, oli melkein ollut häväistys. Ja hän saikin anteeksi sen että oli juutalainen ainoastaan ehdottoman nuhteettomalla esiintymisellä ja tuomalla ilmi hartaan isänmaallisuutensa, siten että hän oppilailleen ylisteli asestettua Ranskaa ennustaen sille mainetta ja maailman valtaa.
Simon ilmestyi yhtäkkiä Mignotin seuraamana. Hän oli pieni, laiha ja hermostunut mies, ja hänellä oli lyhyeksi leikattu, punertava tukka ja ohut parta. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät, suu oli hieno, nenä suuri ja kapea juutalaisnenä; mutta kasvot olivat jotakuinkin ilmeettömät, epämääräiset ja rauhattomat, mitättömän näköiset. Tällä hetkellä oli hän niin typertynyt kamalasta uutisesta, että häntä olisi voinut luulla juopuneeksi, kun hän saapui hoiperrellen, änkyttäen, vapisevin käsin.
– Onko se mahdollista, suuri Jumala! moinen julmuus, tuollainen ilkityö!
Tultuaan akkunan eteen, pysähtyi hän aivan murtuneena, tuijottaen pieneen ruumiiseen, voimatta lausua sanaakaan. Koko hänen ruumiinsa yhä vapisi. Paikalle saapuneet ihmiset, munkit, paperikauppiaat ja opettajatar katselivat häntä ääneti, ihmetellen sitä ettei hän itkenyt.
Markus sääli häntä sydämensä pohjasta ja tarttui hänen käsiinsä.
– Kas niin, toveri, sinun täytyy rohkaista mieltäsi, tarvitset kaiken voimasi.
Mutta kuuntelematta häntä kääntyi Simon apuopettajan puoleen.
– Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa nähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas ettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.
Nuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.
– Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani nukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki, mietiskellen, uneksien loma-ajan iloista… Yöllä olin herättänyt hänet tullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen kello kolmea.
– Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.
– Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi minulta kelloa ja minä katsoin.
Neiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.
– Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.
– Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin, minä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo kuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista junaa… Minulla oli kiire vaimoni luo.
Isä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli Fulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.
– Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin tehty silloin… Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?
– En mitään. Tori oli autio, rajuilma pauhasi jo etäisyydessä… Minä menin sisään tapaamatta ketään ihmistä. Koko talo oli hiljainen.
– Teille ei siis johtunut mieleen mennä katsomaan oliko Zéphirin raukka onnellisesti palannut kappelista ja nukkuiko hän? Teillä ei siis ollut tapana pistäytyä hänen luonaan iltasilla.
– Ei. Lapsi kulta oli jo aika neuvokas poika, me annoimme hänelle niin suuren vapauden kuin mahdollista. Kaikki näytti sitäpaitsi niin rauhalliselta, että en voinut ajatellakaan mennä, häntä häiritsemään. Nousin suoraan huoneeseemme koettaen olla niin hiljaa kuin voin. Suutelin nukkuvia lapsiani, paneuduin heti maata ja puhelin hiljaa vaimoni kanssa iloisena siitä, että hän oli vähän parempi.
Isä Philibin nyökäytti myöntävästi päätään ja sanoi vihdoin.
– Tämä kaikki on aivan selvää.
Kaikki läsnäolevat näyttivät pitävän uskottavampana sitä arvelua, että joku yökuleksija on puoli yhdentoista aikana tehnyt tämän työnsä, tullut sisään akkunasta ja paennut samaa tietä. Se mitä Simon kertoi, vahvisti neiti Rouzairen tiedonantoja. Ja molemmat neidit Milhomme väittivätkin iltayöstä nähneensä erään epäilyttävän näköisen miehen kuleksivan torilla.
– Kaduilla kulkee niin paljon huonoja ihmisiä! päätti jesuiitta-isä. Toivokaamme että poliisi saa kiinni murhaajan, vaikka se tehtävä ei olekaan helppo.
Markus yksin oli epätietoinen ja tyytymätön. Vaikka hän ensimmäiseksi lausui arvelun, että murhaaja olisi tuntematon yökuleksija, oli hän sittemmin huomannut sen olevan hyvin vähän todenmukaista. Olihan luultavampaa että murhaaja tunsi lapsen ja puhutteli häntä ensin mairitellen ja rauhoittaen. Sitten oli varmaankin inhoittava kiusaus syntynyt ja hurja ilkityö, väkivaltaisuus ja murha olivat olleet seurauksena. Mutta tämä kaikki oli niin hämärää että Markus äkkiä taas vaipui epätietoisuuteen, vastakkaisten arvelujen tuskalliseen ristiriitaisuuteen. Hän sanoi Simonille ainoastaan häntä tyynnyttääkseen.
– Kaikki todistukset käyvät samaan suuntaan, totuus on pian tuleva ilmi.
Nyt palasi Mignot, saatuaan rouva Simonin pysymään huoneessaan. Samassa saapui myöskin pormestari Darras, muassaan kolme santarmia. Muurausurakoitsija Darras, joka oli saavuttamaisillaan sievän varallisuuden, oli neljänkymmenenkahden vuoden vanha, hänen kasvonsa olivat pyöreät, heikosti punertavat ja parrattomat, hiuksensa vaaleat ja lyhyeksi leikatut. Hän antoi heti sulkea akkunaluukut, asetti kaksi santarmia akkunan eteen, ja kolmannen sisäänkäytävään vartioimaan huoneen ovea, joka oli yksinkertaisella salvalla suljettu. Zéphirin ei koskaan pannut sitä lukkoon. Pormestari oli heti sähköttänyt Beaumontin oikeusistuimelle, ja nyt odotettiin tuomareita, joiden piti saapua ensimmäisellä junalla. Kun isä Philibin ja veli Fulgentius puhuivat palkintojen jaosta, jonka piti tapahtua iltapäivällä, kehoitti Darras heitä toimittamaan kaikki valmiiksi ja sitten tulemaan takasin, sillä valtion prokuraattori varmaankin tahtoisi kysellä heiltä jotain sanomalehdestä ja kirjoituskaavasta, jotka löydettiin ruumiin vierestä. Silläaikaa kun santarmit suurella vaivalla hillitsivät yhä kasvavaa, kiihoittunutta ja räyhäävää ihmisjoukkoa, odottivat Simon, Darras, Markus, neiti Rouzaire ja Mignot suuressa koulusalissa, jonne aurinko paistoi leveästä leikkipihalle päin olevasta akkunasta.
Kello kahdeksan alkoi yhtäkkiä ankarasti sataa. Sitten taivas selkeni ja tuli ihana päivä. Tuomarit saapuivat vasta yhdeksän aikaan. Itse valtion prokuraattori Raoul de la Bissonnière saapui paikalle, tutkintotuomari Daixin seuraamana. Molemmat olivat hämmästyksissään rikoksen suuruudesta, ja he aavistivat tästä kehittyvän suuren jutun. La Bissonnière, joka oli pieni, siro ja tumma mies ja jolla oli keikarimaiset, säännöllisen poskiparran ympäröimät kasvot, oli äärettömän kunnianhimoinen eikä voinut neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä tyytyä nopeaan ylenemiseensä, vaan vaani aina huomiota herättäviä oikeusjuttuja, joiden avulla hän voisi päästä muuttamaan Pariisiin. Siellä hän toivoi saavuttavansa korkean aseman notkean taitavuutensa ja sen kunnioituksen avulla, jota hän kaikkia mahtavia