Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм НицшеЧитать онлайн книгу.
silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä ainoastaan päätään, – ja yli "tuohon maailmaan".
Mutta "tuo maailma" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön, epäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja olemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.
Totisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada puhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista ole yhä vielä parhaiten todistettu?
Niin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä rehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka on olioiden mitta ja arvo.
Ja tuo rehellisin oleminen, Minä – se puhuu ruumiista, ja se tahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja liihoittelee murtunein siivin.
Yhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se oppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.
Uuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei enää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä vapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!
Uuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen on umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä siltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!
Sairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata ja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta vielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja maasta!
Kurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian kaukana. Silloin huokasivat he: "Oi jospa olisi taivaallisia teitä, joita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!" – silloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!
Ruumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo kiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä kouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.
Lempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän tapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat terveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!
Ei suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee hellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa: mutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen kyyneleensäkin vielä.
Paljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat jumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä nuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.
Taakse he katsovat alati kohti pimeitä aikoja: silloin tosiaan oli harhaluulo ja usko toista; raivo järkeä vastaan oli jumalankaltaisuutta, ja epäily syntiä.
Liian hyvin minä tunnen nämä jumalankaltaiset: he tahtovat, että heihin uskottaisiin ja että epäily olisi synti. Liian hyvin tiedän myöskin, mihin he itse parhaiten uskovat.
Totisesti, eivät tuonpuoleisiin maailmoihin ja lunastaviin verenpisaroihin: vaan ruumiiseen uskovat hekin parhaiten ja heidän oma ruumiinsa on heille "olio itsessään".
Mutta sairaloinen olio on se heille: ja mielellään he ryömisivät nahkastaan. Senvuoksi kuuntelevat he kuoleman saarnaajia ja saarnaavat itse tuonpuoleisista maailmoista.
Kuunnelkaa mieluummin, veljeni, terveen ruumiin ääntä: rehellisempi ja puhtaampi ääni se on.
Rehellisemmin puhuu ja puhtaammin terve ruumis, täydellinen ja oikeinmuodostunut: ja se puhuu maan tarkoituksesta. – Näin puhui Zarathustra.
Ruumiin halveksijoista
Ruumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he oppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että sanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.
"Ruumista olen minä ja sielua" – niin puhuu lapsi. Ja miksi ei puhuttaisi kuten lapset puhuvat?
Mutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä mitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.
Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja rauha, lauma ja paimen.
Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi" kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.
"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on – johon et tahdo uskoa – ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä, vaan tekee Minän.
Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin turhamaisia ne ovat.
Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin kuuntelee.
Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa, hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.
Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias, tuntematon viisas – hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu, ruumiisi hän on.
Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi. Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman viisautesi?
Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen. Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen käsite-kupliensa puhaltaja.
Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä – ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.
Itse sanoo Minälle: "tässä tunne iloa!" Silloin se iloitsee ja ajattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen tulee ajatella.
Ruumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se on heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja halveksimisen ja arvon ja tahdon?
Luova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi itselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen tahtonsa kädeksi.
Vielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat, palvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo kuolla ja kääntyy poispäin elämästä.
Ei se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä ylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.
Mutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo teidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.
Perikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli ruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne ylempää.
Ja senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus on teidän halveksimisenne kierossa katseessa.
Minä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole siltoja yli-ihmiseen! – Näin puhui Zarathustra.
Riemuista ja intohimoista
Veljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole sinulla yhteisenä kenenkään kanssa.
Tosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot nipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.
Ja katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä olet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit sanoessasi: "sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja suloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin."
Olkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun täytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.
Siis