Nigelin vaiheet. Вальтер СкоттЧитать онлайн книгу.
ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin, ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."
"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"
Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin, jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain tavallinen korko.
"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta, ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell – vie se pois ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun me matkasimme tänne etelään."
George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että "viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat johtajansa jäljessä".
"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko, "sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."
"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot. "Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"
"He ovat käyneet virmapäiksi, mies – ihan löylynlyömiksi", kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi. Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen katuretkale – rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti, että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti suistuneet päistikkaa kivitykselle."
"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä, ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen puhutteluunne".
"Tiedän kyllä olevani pater patriae", myönsi Jaakko. "Mutta voisi luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi majesteetin edessä tehtävä."
"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille", toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme parempia tapoja".
"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies, Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia tällä tavoin – varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George, tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista. Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin – ja viittaamme sinua nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."
"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena, "antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän hyväksi?"
"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi – sitä pahempi, sanon sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi, niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta, että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan. Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle, toinen toisensa jälkeen."
"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista vaateliaisuutta".
"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan hulluksi – sed semel insanivimus omnes – sinä olet vanha ja uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa etnalaisen runoilijan kanssa: non mea renidet in domo lacunar – sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme, kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"
"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy, pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin ansainnut muista ilkitöistä".
"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat. Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. Cantabit vacuus – vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä, "olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".
"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli koko Intia varallaan".
"Minä