Naisten aarreaitta. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin astuessaan saliin.
Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.
– Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli rouva Marty.
– Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla hän puhutteli aina naisia.
– Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette väliin… – Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.
– Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. —
Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.
He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,
Blanchekin tahtoi tietää.
– Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan, rukoili rouva de Boves. – Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.
He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti, ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.
– Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva
Marty kärsimättömänä.
– Oh, vastasi Mouret, – tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää ja kestävää… Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään kuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.
– Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä metri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. – Sehän on vallan uskomatonta!
Siitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli näiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä ajateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan ahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti oman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja, joka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen sattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan mitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa; rouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle tuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais oli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina suoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin taitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon rahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista tavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä, trikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.
– On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa nähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. – Tahtoisin suositella teille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää kangasta… Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja malleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista näytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima kaikkia värivivahteita… Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna tullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme ja seviottejamme… Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain kehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla kurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi pyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät väreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista kohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt voittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa nielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita liian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä. Tuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei kääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan. Verratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin naista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.
– Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot kävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. – Täytyy miettiä.
Rouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:
– Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?.. Odotan siksi. Minullahan on koko lapsilauma vaatetettavana.
Ja kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:
– Sauveurillako teetät yhä pukusi?
– Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. – Sauveur on hyvin kallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan… Ja sitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin kauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi nähdä pukujani joka naisen yllä.
Mouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur osti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin muutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta mitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur väijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain kankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.
– Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä paris-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta siellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.
Tämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla myytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä johdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän luulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä, etteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden hintojen kiusausta.
– Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen ottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. – Tämä viuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?
– Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi
Henriette.
– No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa pitsiä kahdeksallatoista… Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva, niin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia yhdeksääkymmentä frangia enempää.
– Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.
– Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. – Ei voi olla ostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.
Hän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä Blanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää,