Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта БронтеЧитать онлайн книгу.
tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut. Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee – historiaan, maantieteeseen ja laskentoon – olen täydellinen vauva ja kirjoitan englantia niin huonosti – sanovat minun tekevän kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran Bonnissa – rakas Bonn! – hurmaava Bonn! – jossa oli niin paljon kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän onnellinen Bonnissa."
"Ja minne matkustatte nyt?"
"Oh, no se on se – chose", hän sanoi.
Chose-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan. Sellainen oli hänen tapansa. "Chose" esiintyi keskustelun joka käänteessä – se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa. Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.
"Pidättekö Villettestä?" kysyin.
"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia perheitä."
"Oletteko koulussa?"
"Olen."
"Onko se hyvä koulu?"
"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja annan palttua maîtresseille ja professeureille ja élèveeille, ja läksyt saavat mennä au diable (sitä ei uskaltaisi sanoa englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä tavoin tulen mainiosti toimeen… Te nauratte minulle taas?"
"En – nauran omille ajatuksilleni."
"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän täytyy kertoa minne matkustatte."
"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä voin."
"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"
"Köyhä kuin Job."
Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta minä tiedän mitä merkitsee olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille. Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin – mieluummin keski-ikäisten herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin – isä ja äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis – ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin viisas."
"En, en ensinkään."
"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"
"En mitenkään."
"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)
"Tuletteko merikipeäksi?"
"Tuletteko te?"
"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! Heureusement je sais faire aller mon monde."1 Hän meni alas.
Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä, vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan – joku voisi sanoa toivottomuudessaan – tunnen että, kuten
"Stone walls do not a prison make,
Nor iron bars – a cage",2
niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon tähti johtaa meitä.
En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan; hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja, tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta. Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja – valtavana, ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin – pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon vertauskuva.
Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin jätä se sikseen ja ota siitä opetus – alkusointuinen, suurin kirjaimin kirjoitettu muistilause:
/p Day-dreams are delusions of the demon.3 p/
Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.
Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää, ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin ennenkään.
Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.
"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja keskiyön tienoissa matka päättyi.
Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi ja vaikeuteni – ankarat vaikeuteni – alkoivat uudelleen. Kun tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja vieraan
Onneksi minä kyllä saan väkeni liikkeelle.
Kivimuurit eivät tee vankilaa eikä rautaristikko häkkiä.
Päiväunet ovat pirun juonia.