Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-СтоуЧитать онлайн книгу.
mielestäni aina yhä vähäpätöisemmäksi ja aina useammin luulin, yksin istuessani, kiusaaja-henkeni ilveillen minulta kysyvän: "mihin sinä kelpaat? miksi olet niin paljon työskennellyt ja miksi niin paljon rahaa menettänyt? sinusta ei ikäpäivänä tule mitään, surua vaan saatat äidillesi, joka sinusta on toivonut vanhojen päiviensä tukea, ja häpeätä saatat sinä Jaakko-enollesikin". Löytyykö mitään tähän epätoivon pohjattomuuteen verrattavaa tuskaa? Koko miehen olemus on silloin pelkkää epätoivoa, ja hän ajattelee: "eihän ruumiini eikä sieluni laisinkaan täytä tarkoitustansa, – varmaankin olisi ollut paljoa parempi, ett'en olisi syntynytkään, kuin elää mitään toimeen saamatta". Silloin rupeaa hän aprikoitsemaan: "mikä on tämän elämän tarkoituksena, ja mitä minulla on täällä toimitettavana?" Varsin syvä aate on siinä, että ihmiskunnan jalo edusmies alkoi elämänsä suuret toimet neljänkymmenen vuorokauden yksin ololla erämaassa, paastoten, janoten ja kiusattuna perkeleeltä; sillä sittenkuin kasvatus on eleille kutsunut ja tunnetuiksi saattanut kaikki hyveet, kaiken voiman, joka miehessä löytyy, ja hänen on päättäminen miten hänen näitä tulee käyttää, joutuu hän usein, tällä itsensä määräyksen rajalla, himmeille poluille, joilla häntä kohtaa monta kiusausta. Rikkautta, kunniaa ja mainetta – kaikkia hän kyllä voi saada, jos hän ei voi vastustaa kiusaajan houkutuksia, jotka hänellä, samoin kuin suurella mestarillakin, on tarjona. Heijastaahan pieni lampikin, samoin kuin aava meri taivaan siintävyyden!
Viime vuoden kuluessa raivosivat kaikki nämät aatteet sisimmässäni. Ken tahtoisi olla vähäpätöinen tässä maailmassa? Ei suinkaan nuorukainen tällä ijällä, sillä tuo viisaus: "ole vähäpätöinen, niin voit kaikki saavuttaa" on hänellä vielä liian syvä.
Tullessani yliopistoon olin minä vähän vaativainen, iloinen ja onneheni tyytyväinen; minä olin kyllin rikas saadakseni mitä tarvitsin, ja viattomassa yksinkertaisuudessa oli elämäni polku edessäni.
Läheinen tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa, hänen naimisensa ynnä kaikki sitä seuraava loisto antoi minulle tilaisuuden heittää silmäys rikkauden maailmaan – maailmaan, joka suuresti voipi levottomuuttaa nuorta ylioppilasta, vaikkapa hän kuinkakin teeskentelee sitä halveksivansa ja vaikkapa hän kirjoittaisi kuinkakin ankaroita moraali-saarnoja sitä vastaan. Löytyy seuroja, joissa tunnemme itsemme varsin nöyryytetyiksi, jos meillä on likaiset sormikkaat tahi vaatteet, joista nukka on kulunut pois, samoin kuin Aatami ja Eva paratiisissa häpesivät alastomuuttansa.
Siinä yliopistossa, jossa minä olin, löytyi, samoin kuin monessa muussakin Uuden Englannin opistossa, joukko nuorukaisia samanlaisessa varallisuuden tilassa kuin minäkin; he olivat köyhien mutta kunniallisien perheiden lapsia, jotka uutteralla ahkeruudella hankkivat tietoa ja taitoa itsellensä. Meidän joukossamme pidettiin järjellinen säästäväisyys suuressa arvossa.
Kuitenkin on tuolla mukavuudella, jonka rikkaus tuopi mukanansa, vallan suuri lumousvoima. Yliopistossa olin suuresti suosittu; toverien kesken ilmauin puhujana ja kirjailijana, josta sain suuressa määrässä tuota todellista kiitosta, jota ylioppilaat toisillensa antavat. Rikkaimmat toverini, jotka elelivät loistossa ja ylellisyydessä, mutta jotka kuitenkin olivat ahkeroita ylioppilaita ja kunnon miehiä, kutsuivat minut seuroihinsa ja kestittivät minua varsin hyvin.
Lupa-ajoilla olin usein kutsuttu heidän kotihinsakin, jossa olin tilaisuudessa nähdä sitä hienoutta ja mukavuutta, jota rikkaus tuottaa niille, jotka sitä oikein hyväksensä käyttävät. Heille on raha välikappaleena sivistyksen enentämiseksi; he ovat tilaisuudessa auttamaan muita ja itsellensä valitsemaan sellaisia olopaikkoja, jotka voivat tyydyttää sekä ruumiin että sielun vaatimuksia, ilman että heidän täytyy laskea ja tuumailla mitä se maksaa. Luonnollistahan on että minäkin mietin: rikkauteen on pyrkiminen!
Tosin kyllä rikkaat ystäväni varsin mielellänsäkin viettävät lupa-aikaansa minun pienessä kodissani vuorien välissä, sillä yleensä ei ihmiset ymmärrä oikein arvostella etujansa, vaan haluavat aina vaan uutta. Sitäpä vasten heitä miellyttikin hiljainen rauhallisuus kodissani, täydellinen vapaus kaikesta pakosta, viljelemättömät vuoriseudut ja maaviljelyksen terveelliset toiminnat. Heitä miellytti heinäsuovat, niiden pehmeä heinä ja nuo oivalliset piilopaikat, joita ne tarjosivat; heitä huvitti hedelmän poimiminen ja leikkuu-ajan hupaisat ilveet; he ylistelivät onneani asua niin miellyttävässä seudussa. Minä ajattelin itsekseni: kyllä teidän kelpaa puhella noin, kun tiedätte että teillä on tuhansittain dollaria taskussa ja taidatte matkustaa ympäri koko maailman, jos vaan haluatte.
Kun lähdin yliopistoon, poistuin kodin voimallisesta vaikutuksesta. Jo pienenä huomasin, että vanhempani elivät Jumalanpalvelukselle pyhitettyä elämää. Minä olin erittäin tunnokas ja viehkeä luonteeltani; senpätähden heijastikin lapsellinen sieluni kaikki vanhempaini tunteet; aivan varmana pidettiin siis, että minä kerran jatkaisin isäni työtä ja virkaa.
Neljä vuotta oli nyt kulunut ja minä palasin äitini luo heikkona, epäilevänä ja melkeen kamoksuen sitä tointa, jota ennen ihastuksella olin ajatellut, – synkeänä ja horjuvana valitessani elämäni suuntaa.
Papin virkaan rupeaminen on antauminen köyhyyteen, vaivaan ja itsensäkieltämiseen. Tämä virka vaatii, jos emme toimita sitä ainoastaan pakosta, vaan tuolla innolla, joka kaikki esteet voittaa, lujan ja järkähtämättömän uskon ja voiman kohoutua tästä aineellisesta ja maallisesta olosta hengelliseen, ijankaikkiseen. Mutta ruveta papiksi ainoastaan velvollisuutta täyttääksensä, kärsiä köyhyyttä, tuntematta niitä ihania rikkauksia, jotka Kristus siihen virkaan liittää – ken ei vetäytyisi noin vaivaloisesta ja kylmästä elämästä! Jos taas muuttaisin saarna-tuolin asemaksi, josta koettaisin hankkia itselleni kunniata ja mainetta kaunopuheliaisuudella ja runollisessa muodossa esittelemällä uskonnollisia mietteitäni, niin luulen, että väärinkäyttäisin kokonansa papillista virkaa; – suurella pelvolla näin siis sen päivän lähestyvän, jolloin minun oli lähteminen yliopistosta ja lopullinen päätös tehtävänä.
Synkeä oli mieleni ja surullinen sydämeni, kun valmistauin lähtemään yliopistosta ja jättämään hyvästi noille iloisille, uskollisille tovereilleni, joiden seurassa neljä parasta ikävuottani oli kulunut; – nämät vuodet käyvät yhä kirkkaimmiksi ja unhottamattomimmiksi, kuta etemmäksi minä niistä poistun.
Varsin ikävä tehtävä oli tavarani ylös alasin myllistäminen ja sen huoneen tyhjentäminen, joka niin monena vuonna oli ollut kotini; ikävä oli myydä huonekalustoni, järjestää kirjani matka-pussiin ja jättää hyvästi kaikille noille vanhoille, omituisille kuville, joihin tässä pienessä kaupungissa olin mieltynyt. "Alma Mater'ista" luopuminen on sama kuin ero kodosta, toisen kerran – mutta nyt avaraan maailmaan lähteäksemme. Elämän taisteluun joutumista ei voi enään välttää, teltit ovat jo koossa, majavalkeat sammuneet – matkalle siis.
YHDEKSÄS LUKU
Silmäys elämään.
Kotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta piti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin laakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni minun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä yankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan varallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei löytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja vaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti, kolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat uudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi soma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita ja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta harvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli ainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa kukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat vuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy vihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja laksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne kaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin satumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut ja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä,