Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta. Гарриет Бичер-СтоуЧитать онлайн книгу.
otti nyt teokseni takavarikkoon. Kaikeksi onneksi satuin minä silloin olemaan koulussa.
"Kuulkaa, tyttöseni", sanoi hän, "älkää virkkako kellekään mitään koko asiasta, – varsinkaan poikanulikalle; minä tahdon itse siitä hänelle puhua".
Seuraavana iltana, kun menin levolle, tulikin äiti luokseni, istautui vuoteeni laidalle ja kertoi suuren keksintönsä. Ujona ja nöyryytettynä pistin pääni peitteen alle; mutta äidillänipä olikin runsain määrin tuota ymmärrystä ja taitoa, jota tarvittiin minun lohduttamisekseni. Vihdoin veti hän peitteen pois kasvoiltani —ja samalla hunnun, joka sieluani verhoitsi – ja minä kerroin hänelle koko tarinani.
"Rakas poikani", sanoi hän, "sinun pitää nyt oppiman oikein kirjoittamaan, eikä sinun enään tarvitse itse ostaa kynttilöitä. Kaunista kyllä oli, että koettelit omin voimin oppia kirjoittamaan; mutta ehkäpä se kuitenkin käy helpommin jos minä sinua opetan".
Tosin olin koulussa alkanut kirjoittaa; mutta siihen aikaan pidettiin välttämättömänä ensin alkaa "suorilla viivoilla"; minäkin olin täyttänyt monta vihkoa m ja n kirjaimilla, suurilla ja vahvoilla, aavistamatta, että näillä voisi millään tavalla ilmaista niitä tunteita ja ajatuksia, jotka rinnassani ja aivoissani vallitsivat ja jotka pyrkivät ulos; sitä vastoin oli minun huonot kokeeni, matkia painetuita kirjaimia, suuresti keventäneet sydäntäni. Nyt sain istua äitini vieressä, rihvelillä ja taululla varustettuna, ja hänen johtonsa alla tein pieniä kokeita käytännöllisemmässä kirjoitus-tavassa; täten pelastuin tuosta synkeämielisestä herkkätuntoisuudesta, johon varmaankin olisin vaipunut haaveksimiseni kautta. "Ukko armas", lausui äiti eräänä päivänä isälleni, "enkös minä ennustanut, että tästä pojasta tulee etevin kaikista lapsistamme; luulenpa että hänestä tulee kirjailija".
"Ole varova hänen kanssansa", sanoi isäni, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku vaikeampi suhde lasten kanssa oli tunnollisesti suoritettava.
Äitini oli noita naisia, joiden valta maan päällä on sitä suurempi, kuta salaisemmin he vaikuttavat. Tuollaisien naisien valta miesten yli on samanlainen kuin sielun valta ruumiin yli. Ruumis on näkyväinen, voimakas, vaativainen ja oikeuttansa puolustava; sielu on näkymätöin, hieno, ja elon-virkeyttä täynnä, joka alituisesti valtaansa levittää ja säilyttää kaiken sen, mitä se kerran on voittanut.
Isäni oli luonteeltaan kiivas – mutta jalomielinen, hän oli äreä, mutta tarkkatuntoinen. Äitini sitävastoin oli varsin tunnollinen ja tyyni; – tämä tyyneys oli seuraus hänen alituisesta yhteydestänsä kaiken tyyneyden lähteen kanssa, lähteen, josta ihmiskäsitystä suurempi rauhakin valuu; henkisen voimansa ja sielunsa tyyneyden kautta joutui hän vähitellen isänikin johtajaksi ja oppaaksi. Pitäen äitiäni kädestä katsahti isäni hänen silmiinsä turvallisella luottamuksella, joka eneni vuosi vuodelta.
"Missä äiti on?" oli aina hänen lempeä kysymyksensä, kun hän palasi pitkiltä virkamatkoiltansa, joilla hän opetti ja neuvoi. Usein tuli hän työhuoneestansa näyttämään äidilleni saarnan tahi jonkun kirjeen, kuullaksensa hänen lausuntoansa siitä. Puheitansa valmistellessa neuvotteli hän aina äitini kanssa, ja äitini neuvon mukaan muutti ja paransi hän niitä paljon.
Äitini lempeys ja tyyneys muutti varsin paljon isäni luonnonlaatua. Uusi, hienompi hellyys ja pyhyys tunki hänen luonteensa läpi, joka ilmautui etenkin hänen virkansa toimittamisessa.
Isäni kyllä hyvin huomasi tämän ja sanoikin eräänä päivänä minulle, että äitini on aivan muuttanut hänen luonteensa.
Nykyaikaan surkutellaan suuren onnettomuuden uhrina niitä vaimoja, jotka vähillä varoilla kasvattavat monta lasta. Tämäpä juuri synnyttääkin tuon materialismin, joka ei luule todellisen onnen löytyvän ilman rikkauden mukavuuksia ja ilman ylellisyyttä.
Vanhemmillani tosin kyllä oli vähät tulot, mutta eivät he kuitenkaan koskaan olleet aivan köyhiä. Silloin vasta on köyhyys onnettomuus, kun se hävittää kaiken aatteellisen elämän, kun se ryöstää elämältämme kaiken runollisuuden ja muuttaa sen kuivaksi proosaksi; mutta niin ei tapahtunut minun vanhemmilleni. Isäni rakasti virkaansa niinkuin maalari penseliänsä ja kuvanveistäjä talttaansa. Kun teemme työtä, jota rakastamme, tyydymme vähempäänkin palkkaan, koska olisimme valmiit tekemään sitä palkattakin. Papinvirka oli isälleni ikääskuin vastustamaton aistin, välttämätöin hänen olemuksellensa. Syvän, henkisen luonteensa kautta oli äitini sieluna isäni työssä. Siveellisen organisminsa kautta oli äitini taivasta lähempänä, kuin isäni, ja silmäillen sinne sisään, ilmoitti hän isälleni mitä hän siellä näki. Pitäen äitiäni kädestä, sai hän tämän välittäjän kautta taivaallisia sähkö-kipinöitä. Elämän prosa on sellaisille naisille tuntematoin; kaikki näyttäytyy heidän silmissänsä taivaallisessa valossa ja sillä tiellä, jolla eivät muut huomaa kuin vaivoja ja vastoinkäymisiä, kasvaa heille paratiisin ihanimpia kukkia. En nähnyt kodissani koskaan mitään, joka olisi muistuttanut, että me olimme köyhiä siinä merkityksessä, että köyhyys olisi pahe. Meidän pienet varamme vaativat kuitenkin alituista varovaisuutta, tarkkuutta vähimmässäkin, tottumusta kohtuullisuuteen ja ankaraan työhön, sekä taitavuutta auttamaan itseämme ja muita; mutta tämäpä olikin ainoa, joka muistutti köyhyydestä; se ei kuitenkaan koskaan käynyt rasittavaksi, eikä myöskään estänyt sydämellistä vierasvaraisuutta.
Siihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän perheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä huoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi lyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat tervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita tavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita meidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon ruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta en kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka olisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille rasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen "tervetullut!" Senpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.
Äitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi niin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin useimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella olimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti kaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti johdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin erinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa, senpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri kielet – joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki murteet. —
Kun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein ajatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi oleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä talouden hoitamisessa.
Eihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.
Nykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja lepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän monilukuisessa, kasvavassa perheessämme – rauhoittavan, järjestystä rakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää pieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta riitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan nuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi saattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.
Äitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä herättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet käyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat julkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää heidät pois kodon rauhallisesta piiristä.
Kekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne lait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä; ei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän kiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma hallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran