Faust I. Иоганн Вольфганг фон ГётеЧитать онлайн книгу.
aina hieman kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas
Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,
Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.
MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,
Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,
Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)
MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
YÖ
Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja.
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa – vieköön hiis'! —
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. —
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain —
Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! —
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi