Pikku haltijoita. Гарриет Бичер-СтоуЧитать онлайн книгу.

      Pikku haltijoita

      I

      Maton tuhotyöt

      "Voi, kultaseni, kuinka se on halpaa!"

      Näihin sanoihin puhkesi vaimoni, istuessaan brysselimattokääröllä, herrain Ketshem & C:on myymälässä. "Kuinka se on halpaa!"

      Milton [englantilainen runoilija] sanoo, että maineen himo on viimeinen synti, johon ylevä sielu lankee. Minäpä luulen hänen siinä erehtyneen. Pelkäänpä melkein, että viimeinen synti on huokean tavaran himo. Käsitä minut oikein. En tarkoita sellaista turhaa, prameilevaa korua, joka jäljittelee hyvää ja arvokasta tavaraa. Ei, sellainen ei voi järkeviä ihmisiä viehättää, vaan tarkoitan noita onnen sattumia, jotka tarjoavat meille polkuhinnasta hyvän ja arvokkaan kapineen – kuka kuolevainen voi sellaista vastaan sotia?

      Brown ystävälläni on oikea Murillo [kuuluisa espanjalainen maalari, jonka taulusta tässä on puhe], joka on hänen sydämmensä riemu ja silmiensä valo, mutta sitä näyttäessään kertoo hän taulun suurimpana ansiona – miten hän osti sen polkuhinnasta Etelä-Amerikassa, jossa se riippui eräässä konttoorihuoneessa savuttuneena ja piilossa, miten hän sai sen välitteenä eräässä kaupanteossa, ja kuinka hän sen puhdistettuaan huomasikin sen oikeaksi Murilloksi. Ja sitten ottaa hän sikarin hampaistaan ja näyttää sinulle kaikki pikkuseikat taulussa; hän asettaa uutimet niin, että valo olisi hyvä ja tasainen; hän kulettaa sinua edestakaisin huoneessa, ja koko ajan on sinun myönnettävä, että taulun halpa hinta, kymmenen dollaria, suuresti enentää sen viehätystä. Brownilla on tauluja, joista hän on maksanut tuhansia, ja jotka ovatkin sen arvoisia, mutta tämä eksynyt karitsa, jonka hän sai miltei ilmaiseksi, tuottaa hänelle salaisen arvon hänen omissa silmissään, arvon, joka vastaa taulun oikeata hintaa.

      Entäs rouva Croesus eilisillan kutsujaisissa, mitenkä hän vaimolleni lateli kallisarvoisten pitsiensä uskomattoman halpaa hintaa. – "Sain ne melkein ilmaiseksi, kultaseni!" – Ja hänelle vastasi ihailevain kuulijain moniääninen kaiku: "Onko moista kuultu? Minä en ainakaan eläessäni ole sellaista kuullut", ja rouva Croesus pöyhistelihe kuin olisi hän kruunattu maailman kaikilla hyveillä, ja hänen atlassikenkänsä tuskin koskettivat maton kukkasellista pintaa. Olenpa itsekin hyvin ylpeä, omistaessani kappaleen "Kadotetun paratiisin" [Miltonin teos] ensimmäistä painosta, jonka ostin yhdellä shillingillä eräästä kirjakojusta Lontoossa, ja vakuutan usein, etten luopuisi siitä sadastakaan dollarista. En ole siis minäkään tavallisia kuolevaisia parempi.

      Mutta vaimoni istuu yhä mattokääröllään, katsoen minua silmiin suostumusta anoen, ja Maria ja Jenny kuiskaavat alituisesti korvaani: "Kuinka kaunis! Kuinka aistikas! Aivan kuin rouva Teedleumin!"

      "Ja hän maksoi kaksi dollaria seitsemänkymmentäviisi omastaan, jota vastoin tämä —"

      Vaimoni pani kätensä suunsa eteen ja kuiskasi tuon uskomattoman summan pyhällä pelvolla, jota naiset aina tällaisina jännittävinä hetkinä tuntevat. Herra Ketshem, joka seisoi siinä rakastettava hymy huulillaan, lausui toivomuksenaan, ettei vaimoni kertoisi muille maton hintaa, sillä se oli todellakin niin alhainen, että muut ostajat voisivat siitä närkästyä; mutta tämä oli viimeinen tätä mallia, ja hän möisi mielellään loppuun vanhan varastonsa. Sitäpaitsi olimme aina tehneet siellä kauppaa, ja hän piti suuressa arvossa appeani, joka aina oli ollut asioissa heidän kanssaan, ja kun nyt ilmestyi tilaisuus osoittaa myötätuntoisuutta vanhoja ostajia kohtaan, hän tietysti – herra Ketshem kumarsi miellyttävänä mittapuun ylitse vaimolleni, ja minä suostuin.

      Niin, suostuin; mutta aina kun jälestäpäin tätä hetkeä muistelen, olin minä mielestäni kuin Adam, ottaessaan Evalta omenan, ja vaimoni mattokääröllä muistuttaa klassillista Pandoraa aukaisemassa onnetonta lipastaan.

      Niin, toden totta, siitä asti kun olin myöntävästi vastannut herra Ketshemin huomautuksiin ja sanonut vaimolleni ystävällisesti, joskin arvokkaasti: "No niin, ystäväni, koska se on sinulle mieleen, lienee parasta, että sen otat", – tuntui sielussani raskas paino, pahaa-aavistava tunne, jota ei tyttöjeni hyväilyt eikä vaimoni enemmän hillitty mielihyvä kyennyt poistamaan. Ennustin surua ja kärsimyksiä, ja kaikki ennustukseni kävivät toteen.

      Luokaamme pieni katsaus siihen kotiin, johon matto ostettiin, jotta lukijani oikein ymmärtäisi mitä tapahtui.

      Vaimoni ja minä olimme kauan eläneet yhdessä, kotimme oli appeni meille varustanut niinä hyvinä vanhoina aikoina, jolloin huonekalut valmistettiin niin, että ne kestivät polvesta polveen. Kaikki oli vahvaa ja mukavaa – raskasta mahonkia, joka ei kaivannut uudenaikaista vernissaa, yksinkertaista, vankkaa työtä, joka oli riippumaton muodin oikuista. Taloutemme oli kalliolle perustettu, eikä hiedalle juoksevalle. Ja niin asetuimme uuteen kotiimme sillä vakaumuksella, että koti on asuttavaksi aijottu ja huonekalut käytettäviksi. Järkevä, kunnon vaimoni oli samaa mieltä kuin minäkin – hänestä, kuten minustakin, koti oli meitä varten eikä vieraita varten, – meillä ei ollut mitään juhlahuoneita, joita käytettiin pari kertaa vuodessa, asuessamme itse nurkissa ja sopukoissa – ei mitään hienoa salia, jonne pääsö oli kielletty, – ei mitään pöytähopeaa pankinholveissa suuria juhlia varten säilytettävänä, syödessämme itse halvoista fajanssiastioista.

      "Hankkikaamme kaikki yksinkertaista, hyvää ja kestävää", sanoin silloin vaimolleni, tarjotkaamme ystävillemme mitä meillä itselläkin on, ei parempaa eikä huonompaa; – ja vaimoni hymyili minulle hyväksyväisesti.

      Hymyili! Se oli enemmän kuin hymyä! Vaimoni muistuttaa noita kuperia peilejä, joita joskus olen nähnyt. Kaikki ajatukset, jotka lausun julki selvästi ja yksinkertaisesti, heijastuvat uudestaan hänestä tuhansissa pienissä väreissä; hän muodostaa kömpelöt käsitteeni niin häikäisevän hyviksi, että tuskin enää tunnen niitä omikseni. Sydämmeni lämpenee, ajatellessani kuinka hauskalta kotimme tuntui jo hänen ensi kerran sinne astuessaan. Suuri, laaja ja ilmakas huoneemme kaari-ikkunoineen oli nyt niin lämmin ja valoisa, oikea auringon mielipaikka. Siellä ei tuntunut sitä koleaa ja vieroittavaa uutuutta, joka tympäisee miehen tovereita ja panee heidät ajattelemaan: "ei, Crowfieldille ei ole menemistä arkivaatteissa, he voisivat loukkaantua." Ei, meidän vierashuoneemme ei tehnyt sellaista vaikutusta; se kertoi siellä asuvan iloista, luontevaa ja vieraanvaraista väkeä. Niin, vaikkapa Tuomas Brown olisi tullut metsästyslaukkuineen ja koirineen, ei miehen eikä koiran olisi tarvinnut tässä huoneessa arastella, sillä jokainen tunsi, että täällä sitä ollaan kuin kotona.

      Toisella puolella uunia oli kirjahyllyni ja kirjoituspöytäni sekavine papereineen, toisella puolella vaimoni suuri, tilava sohva ja kodikas työpöytä; siinä istuin ja kirjoitin artikkeleita aikakauskirjaani, ja siinä hän käänteli, ratkoi ja paikkaili vaatteitaan, siinä oli virkkaus, kudin ja koruompelu parsimakorin vieressä, sisarellisessa sovussa kirjakauden viimeisen kirjan kanssa, jota vaimoni selaili, levätessään päivällisen jälkeen sohvallaan. Kaari-ikkunalla visersivät kanaarilintuset ja kukki alati raittiita kasveja, taulujen ympärillä seinällä kiemurteli muratti. Mutta suloisin kaikista oli kumminkin kodin alttari, leimuava liesi, jonka rattoisa räiske tekee majamme niin lämpimän kodikkaaksi. Minä yhdyn täydellisesti erääseen amerikkalaiseen kirjailijaan, joka pitää avonaista takkaa isänmaanrakkauden alttarina. Olisivatko vallankumoukselliset esi-isämme verissään ja avojaloin kahlanneet lumessa hiili- ja koksikamiineja puolustaakseen? Enpä luule. Se oli muisto avonaisesta takasta, kuivine, pilkkomattomine puineen, räiskyvine liekkineen, leimuavine tulikielineen, joka talven kinosten läpi valoi heihin rohkeutta ja lämmitti heidän sydäntään tuhansilla suloisilla muistoilla.

      Ystävämme nauttivat istuessaan leimuavan takkamme ääressä – itsellään heillä ei ollut varaa, sanoivat he, sellaiseen ylellisyyteen, puut kun olivat niin kamalan kalliita. Mutta varaa heillä kyllä oli perhearvon ylläpitämiseksi sisustaa komeita vierashuoneita, joissa istuivat vain kutsujaisissa, ja joissa tietysti avonainen takkavalkea ei ollut paikallaan.

      Kun lapsia alkoi ilmestyä kotiimme, järjesti vaimoni oivallisena emäntänä heidän kamarinsa parhaimman mukaan: hän antoi heille lämpöisen, valoisan ja ilmakkaan huoneen, jossa oli kaikkia mitä nouseva polvi tarvitsee huvikseen ja hyödykseen, mutta kumma oli, kuinka siitä huolimatta pikku jalat vastustamattomasti tassuttivat vierashuoneeseemme.

      "Voi, kultaseni, miksi kuletat palikkasi tänne yläkertaan?"

      "Mamman lookke, mamman lookke", vastasi pienokainen huuli lerpallaan, eikä muuta puolustusta tarvittu.

      Sitäpaitsi