Elämän tarina. Guy de MaupassantЧитать онлайн книгу.
peite ja sen yläpuolella oleva "taivas" loistivat vastakkain kuin taivas ja sen kuvajainen. Ne olivat tehdyt vanhanaikaisesta tummansinisestä silkistä, jossa tähtinä oli suuria kultalankaisia liljoja.
Vuodetta kyllin ihailtuaan Jeanne kohotti kynttiläänsä ja alkoi tutkia seinäverhoja päästäkseen selville siitä, mitä niihin oli kuvattu.
Nuori herra ja neito, kumpikin puettuina mitä merkillisimpiin viheriän-punakeltaisiin vaatteisiin, haastelivat keskenään sinisen puun alla, josta riippui valkeita hedelmiä. Suuri samanvärinen jänis pureskeli harmaata ruohoa.
Aivan näiden henkilöiden yläpuolella, mutta sopivan matkan päässä, näkyi viisi pientä, suippokattoista majaa, ja ylhäällä, aivan taivaan rajoilla, seisoi tulipunainen tuulimylly.
Suuret kukkaisköynnökset kiertelivät koko tämän kuvasarjan ympärillä.
Kaksi muuta esitystä näytti aivan samanlaiselta kuin tämäkin, paitsi että taloista nähtiin tulevan ulos neljä pientä, flaamilaiseen tapaan puettua ihmistä, jotka ojensivat käsivarsiaan taivasta kohden näyttäen äärimmäisen hämmästyneiltä ja raivostuneilta.
Viimeinen verho esitti kokonaisen näytelmän. Jäniksen lähellä, joka tässäkin pureskeli ruohoa, makasi pitkällään kuolleelta näyttävä nuori mies. Nuori nainen katseli häntä ja lävisti parhaillaan miekalla rintaansa, ja puun hedelmät olivat muuttuneet mustiksi.
Jeanne ei voinut ymmärtää näytelmän tarkoitusta, ennenkuin hän kuvauksen nurkasta keksi mikroskooppisen pienen petoeläimen, jonka jänis olisi voinut pistää poskeensa yhtä helposti kuin ruohonkorren. Ja kuitenkin se oli leijona.
Silloin hän muisti Pyramuksen ja Thisben onnettomuudet, ja samalla kuin hän hymyili piirrosten yksinkertaisuudelle, hän tunsi olevansa onnellinen saadessaan elää tämän rakkaustarinan seurassa, joka lakkaamatta haastoi hänelle hänen rakkaampien toiveittensa kieltä ja seuloi hänen uniinsa joka yö vanhanaikaista legendanomaista hellyyttä.
Muussa sisustuksessa yhtyivät mitä erilaisimmat muodot ja makusuunnat. Ne olivat huonekaluja, jotka jokainen polvi jättää jälkeensä suvun huostaan ja joiden vaikutuksesta vanhat talot muodostuvat eri aikakausia esittäviksi museoiksi. Muhkea Ludvig XIV: n tyylinen kuparilla panssaroitu säilikkö seisoi kahden Ludvig XV: n tyylisen nojatuolin välissä, jotka yhä komeilivat alkuperäisissä kukallisissa silkkipäällyksissään. Ruusupuinen kirjoituspöytä seisoi uunia vastassa, jonka reunustalla oli pyöreän lasikuvun alla empiirityylinen pöytäkello.
Se esitti pronssista mehiläispesää, joka riippui neljän marmoripilarin varassa kultaisia kukkia kasvavan puutarhan päällä. Sangen ohuen heiluritangon päässä tuli pesän raosta esiin pieni emaljisiipinen mehiläinen, leijaillen ikuisesti edestakaisin tässä puutarhassa. Kellon fajanssinen numerotaulu oli sovitettu mehiläispesän kylkeen.
Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten omiin huoneisiinsa.
Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle.
Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo, levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle.
Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen.
Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen.
Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin.
Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös, ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli, avasi ikkunan ja katsoi ulos.
Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen.
Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja lehmus eteläpuolella.
Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia vastassa.
Tämän puistokappaleen halki kulki sekä oikealla että vasemmalla pitkä, suunnattoman suurten poppelien reunustama kujanne. Näitä sanottiin Normandiassa peuples'iksi, ja ne erottivat herraskartanon kahdesta siihen kuuluvasta moisiosta, joista toinen oli Couillard-nimisen, toinen Martin-nimisen perheen hoidossa.
Näistä poppeleista oli kartano saanut nimensä. Ja näiden rajojen ulkopuolella levisi laaja viljelemätön tasanko, jossa kasvoi orjanruusupensaita ja jossa puhuri puhalsi ja rienui yötä päivää. Siellä sitten maankamara yht'äkkiä katkesi jyrkäksi, sadan metrin korkuiseksi suoraksi ja valkoiseksi äyrääksi, jonka juurta meren aallot huuhtelivat.
Jeanne näki etäällä meren laajan, läikehtivän pinnan, joka tuntui kuin uinailevan tähtien alla.
Tähän öiseen hiljaisuuteen kohosivat maan kaikki tuoksut. Ikkunan edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja levän kirpeätä hikeä.
Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy.
Kaikki eläimet, jotka illan tultua virkoavat ja saavat hämäräperäiselle elämällensä yön rauhallisuudesta turvan, täyttivät pimeyden hiljaisella hyörinällä. Suuria lintuja kiiti ääntä päästämättä ilmassa kuin täpliä, kuin varjoja, näkymättömäin hyönteisten surina hipaisi korvia ja äänetöntä liikettä huomasi kasteisella ruohikolla tahi autioilla hiekkaisilla teillä.
Ainoastaan muutamat alakuloiset sammakot päästivät kuuta kohti lyhyitä, yksitoikkoisia äännähdyksiään.
Jeannesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi avartunut ja täyttynyt äänistä, hiljaisista kuin tämä kuutamoilta, ikäänkuin siinä olisi alkanut väreillä tuhansia erilaisia haluja, noiden öisten hyönteisten kaltaisia, jotka hyrisivät hänen ympärillään. Hänen mielentilansa sulautui tähän elävään runouteen. Ja tässä kalpean yön leppoisassa rauhassa hän tunsi ruumiissaan yliluonnollisia puistatuksia, käsittämättömäin toiveiden sykähtelyjä, jotakin onnen henkäyksen tapaista.
Ja hän alkoi unelmoida rakkaudesta.
Rakkaus! Se oli jo kahden vuoden ajan täyttänyt hänen sielunsa lähenemisensä lisääntyvällä levottomuudella. Nyt oli hän vapaa voidakseen rakastaa, nyt ei tarvinnut muuta kuin vain kohdata sen esine, mies.
Minkälainen hän oli oleva? Sitä ei Jeanne tarkalleen tietänyt eikä sitä edes itseltään kysellytkään. Hän oli vain oleva hän, siinä kaikki.
Jeanne tiesi vain, että oli jumaloiva häntä koko sielustaan ja että hän oli rakastava Jeannea kaikista voimistaan. He tulisivat kävelemään yhdessä iltoina kuin tämä siinä valon hohteessa, joka tähdistä sataa. He tulisivat kävelemään käsikädessä, toisiansa vastaan painautuneina, kuunnellen toistensa sydämien sykintää, tuntien toistensa käsivarsien lämpöä, levittäen lempeään kesäyön leppoisaan kuulakkuuteen, siihen määrin yhdistyneinä, että yksin pelkän tunteensa voimalla helposti voisivat tunkeutua toistensa ajatusten salatuimpiinkin sopukkoihin.
Ja tätä