Hedelmällisyys. Emile ZolaЧитать онлайн книгу.
joka tahtoi käyttää edukseen tätä uutta asiain käännettä, koetti nyt palata omaan asiaansa. Mutta Valentine oli jo puhumisen vauhdissa, hän sanoi, että päivällistä syötäisiin kernaimmin jossakin hyvin huonomaineisessa ravintolassa, kysyi, oliko siinä kappaleessa törkeyksiä, joka eilen vihellettiin ulos pääharjoituksissa ja jota he nyt menivät katsomaan. Hän tuntui olevan noitten molempain herrain oppivainen oppilas, liioitteli heidän hurjimpiakin ihanteitaan, näytti suurelta pessimistiltä, jota herrain itse täytyi nauraa, ja meni äärimmäisyyksiin asti kirjallisuutta ja taidetta koskevissa kysymyksissä. Wagneria oli pidetty liian suuressa arvossa, hän oli nyt jo vanhanaikuinen, Valentine tahtoi johdotonta musiikkia, puhaltavan tuulen vapaata harmoniaa. Mitä moraaliin tulee, niin siinä oli Valentine peloittava: hän oli imenyt itseensä kaikki Ibsenin sankarittarien hengen, hän jumaloitsi nyt naista, jolla on puhdas, kenenkään saavuttamaton kauneus, hän arveli, että Anne-Marie, Santerren viimeinen luoma, oli liian paljon aineellinen sentähden, että kirjailija oli eräässä huonoimmin onnistuneessa paikassa sanonut, että Norbertin suutelot jättivät vaikutuksen hänen huulilleen. Santerre kielsi sanoneensa niin, ja Valentine otti kirjan ja haki sen paikan.
"Niin, mutta minä olen estänyt hänen saamasta lapsia", sanoi kirjailija epätoivoissaan.
"Sellaista me kaikki estämme", huudahti Valentine, "se ei ole mitään sankarimaista, se on poroporvarillista. Vaikuttaakseen ylentävästi pitäisi Anne-Marien olla saastaton marmoripatsas, eikä Norbertin suutelot saa jättää minkäänlaista vaikutusta hänen huulilleen."
Mutta nyt tuli Valentine keskeytetyksi; kamarineito Céleste, pitkä tummaverinen tyttö, jolla oli hevosen profiili ja voimakkaat piirteet, tuli sisään molempain lasten kanssa. Gaston oli viiden vuotias ja Lucie kolmen, molemmat eeterisiä ja kalpeita kuin ruusut, jotka ovat kasvaneet varjossa. He olivat vaaleaverisiä kuten äitinsäkin, poika hieman punahtava, ja tytöllä oli värittömät hiukset sekä äidin siniset silmät; kummallakin oli isän kapeat pitkähköt kasvot. He olivat käherretyt, keikarimaisesti puetut, ja muistuttivat hentoja eläviä nukkeja. Vanhemmat tunsivat turhamaisuutensa tyydytetyksi ja tahtoivat, että pienokaiset nyt näyttelisivät osansa.
"No, ettekö te tervehdä?"
Lapset, jotka eivät olleet arkoja ja jo tottuneita seuraelämään, katsoivat vieraita suoraan kasvoihin. He eivät ollenkaan pitäneet kiirettä, mutta se oli luonnollista laiskuutta; he eivät pitäneet tottelevaisuudesta. Kuitenkin antoivat he suudella itseään.
"Hyvää iltaa, setä Santerre!"
He eivät tienneet, pitikö heidän tervehtiä Mathieutä. Isän täytyi muistuttaa heille hänen nimeään, vaikka he olivat nähneet hänet pari kertaa ennen.
"Hyvää iltaa, herra Froment!"
Valentine otti heidät syliinsä, nosti heidät ylös ja tukehuttaa heidät hyväilyillään. Hän jumaloitsi lapsiaan, mutta kun hän oli laskenut heidät lattialle, unohti hän ne taas.
"Menetkö sinä nyt taas pois, mamma?" kysyi pikku poikanen.
"Menen, rakkaani. Sinähän tiedät, että papoilla ja mammoilla on paljon tehtävää."
"Täytyykö meidän sitte syödä päivällistä yksinämme?"
Valentine ei vastannut, vaan kääntyi kamarineitoon, joka oli odottanut käskyjä.
"Te ymmärrätte, Céleste, te ette saa jättää heitä hetkeksikään, ja ennen kaikkea he eivät saa mennä keittiöön. Minä en voi koskaan tulla kotiin löytämättä heitä keittiöstä. Se on sietämätöntä. Anna heidän syödä päivällistä kello puoli kahdeksan ja mennä sänkyyn kello yhdeksältä. Ja sitten pitää heidän nukkuman!"
Tuo pitkä, hevosprofiilillä varustettu tyttö kuunteli näyttäen kunnioittavan tottelevaiselta, mutta hänen tukahutettu hymynsä ilmaisi, että hän tiesi aivan hyvin, mitä lapsille tehdään, kun vanhemmat eivät ole kotona.
"Neiti Lucie voi pahoin", sanoi hän. "Hän on oksentanut taas."
"Taasko!" huudahti isä suuttuneena. "Minä en kuule puhuttavankaan muusta, nehän oksentavat ehtimiseen! Ja aina silloin, kun meidän pitäisi mennä ulos. Se on surkeata, rakas ystäväni, sinun pitäisi pitää huolta siitä, ett'ei meidän lapsillamme olisi niin huonot vatsat."
Äiti teki kärsimättömän liikkeen, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, ett'ei hän sille mitään voi. Pienokaisten vatsa oli todellakin aina epäkunnossa. Heillä oli ollut kaikenlaisia lastentauteja ja olivat aina taipuvaiset kuumeeseen ja vilustukseen. He näyttivät hiljaisilta ja pelokkailta, kuten kaikki palvelijain huostaan uskotut lapset.
"Onko se tosi, että sinä olet ollut pahoinvoipa, pikku Lucieni?" kysyi Valentine kumartuen tyttösen puoleen. "Mutta onko se ohitse nyt? Ei, ei, ei se mitään ollut, vai kuinka? Suutele minua, rakkaani, ja sano kiltisti hyvää yötä papalle, niin ett'ei hänen tarvitse olla vihoissaan, kun hän lähtee."
Valentine nousi suoraksi tyyntyneenä jo, ja kun hän näki, että Mathieu katseli häntä, sanoi hän:
"Ah noita pieniä, rakkaita olentoja, kuinka paljon huolta niistä on! Mutta niitä pitää joka tapauksessa jumaloida, kuten näette, vaikka ajatteleekin, että heidän oman onnensa tähden olisi parempi, jos he eivät olisi koskaan syntyneet… Minä olen joka tapauksessa täyttänyt velvollisuutemme isänmaata kohtaan; jospa kaikilla naisilla olisi poika ja tyttö niinkuin minulla!"
Kun Mathieu näki, että hän laski leikkiä, vastasi hänkin leikillisesti:
"Ei, rouvani, ette te ole täyttänyt velvollisuuttanne, teillä täytyy olla neljä, jotta isänmaa nousisi kukoistukseensa. Teidän lääkärinne, tohtori Boutan, sanoo aina, kun hän auttaa synnyttävää vaimoa, jolla ei vielä ole neljää: 'Ei vieläkään ole summa täysi.'"
"Neljä!" huudahti Séguin ja suuttui taaskin. "Jos me saisimme kolmannen, pitäisin minä itseäni rikoksellisena. Minä voin vakuuttaa, että me teemme kaikkemme, ett'emme saisi useampia lapsia."
"Te luulette ehkä", sanoi Valentine leikillisesti, "että minä olen jo liian vanha voidakseni menettää sen vähän terveyttä kuin minulla on jälellä? Minä en tahdo, että minun mieheni alkaa inhota minua."
"Puhukaa tuosta tohtori Boutanille kerran vielä", vastasi Mathieu. "Minä en tiedä mitään. Hän väittää, että se, joka tekee naiset ennen aikaansa vanhoiksi ja kuluneiksi, ei ole raskaudentila, vaan ne keinot, joilla he koettavat sitä välttää."
Nämät sanat otettiin vastaan kokonaisella tulvalla kevytmielisiä viittauksia, jotka olivat hyvin tavallisia tässä talossa, ja koko ajan juorusivat vaimon veitikkamaiset silmäniskut mieheensä, että mies oli muuttanut hänet kurtisaaniksi.
"Jaa, ne ovat keinoja ne!" huudahti Santerre, joka rohkeasti yhtyi puheesen Valentinen puolesta. "Oi, miten minua huvittaa heidän sotansa ehkäisykeinoja vastaan! Eräs pikkukaupungin lääkäri sai päähänsä kirjoittaa kirjan tuollaisia ehkäisykeinoja vastaan. Seuraus oli, että hän hyvin yksinkertaisesti opetti ne talonpojille, jotka eivät sitä ennen olleet edes tietäneet, mitä niillä tehdään. Sen jälkeen on syntyneitten luku vähentynyt puolella sillä paikkakunnalla."
Céleste ei liikahtanutkaan paikaltaan; lapset kuulustelivat keskustelua ymmärtämättä siitä mitään. Ja Santerren jutun aikaan saaman naurun aikana lähtivät Séguinit vihdoin menemään Santerren seuraamina. Vasta alhaalla vestibyylissä sai Mathieu isännältään lupauksen, että tämä kirjoittaisi Janvillen levysepälle ja tehtäisiin aivan uusi katto, koska huoneisiin satoi vettä.
Landoovaunut oli portin edessä. Ja kun aviopari oli istunut ystävänsä kanssa vaunuihin, sattui Mathieu vilkasemaan ylös. Eräässä ikkunassa näki hän Célesten molempain lasten keskellä; hän tahtoi nähtävästi päästä varmuuteen siitä, että herra ja rouva lähtivät kunnollisesti. Mathieun mieleen johtui Reinen lähtö Morangelta. Mutta Lucie ja Gaston seisoivat liikkumattomina, yrmeän näköisinä, eikä kumpikaan vanhemmista ajatellutkaan katsoa ylös.
IV
Kun Mathieu tuli kello puoli kahdeksan ravintolaan place